Blogi lukkoon

Heih ja terveiset New Yorkista. Täällä on ihanaa. Aurinko paistaa ja näkemistä ja tekemistä riittää. Kirjoitan nyt vielä viimeisen tekstin blogiini päättääkseni tämän. Tiistaina siis lähden täältä ja keskiviikkoaamuna palaan Suomeen. On kyllä kiva palata. Vaihto Costa Ricassa oli hieno ja varsin antoisa kokemus ja blogin pitäminen on ollut mukava harrastus ja toiminut ikään kuin päiväkirjana itselleni. On ollut kiva tietää, että muitakin lukijoitakin on ollut kuin äiti, jonka pyynnöstä tätä alotin rustata.

Täällä New Yorkissa ollaan mm. shoppailtu (tietysti!), lenkkeilty Central Parkissa, syöty hyvin ja ravattu aamusta iltaan pitkin Manhattanin katuja. Erityisesti kana-riisi-papu- ruokavalion jälkeen mieletön valinnanpaljous ruoassa on ilahduttanut sydäntä ja vatsaa. Oi, olisipa joskus mahdollisuus asua Manhattanilla jonkin aikaa.

Mieli selvästikin käsittelee tätä Costa Ricasta Suomeen paluumuuttamista. Costa Ricassa juoksee joka puolella kanoja vapaana, erityisesti maaseudulla ja pikku kylissä mutta myös San Josessa. Näin eilen yönä unta, että sain ruskean kanan hoidettavakseni, mutta olinkin talvisessa Suomessa keskellä lumimaisemaa enkä saanut sille mistään syömistä. Se raukka yritti raapia jäähilettä pakkaslumesta sapuksaksi. Juostiin sitten kilpaa sen kanan kanssa pitkin lumimaisemaa ruokaa etsien. :)

Että semmosta. Kiitoksi lukijoille ja ollaan yhteyksissä keskiviikon jälkeen, jeee!

Lähtövalmiina kalajutuista huolimatta

Ei ole todellista. Olen unohtanut mun pankkitunnuksen jota olen käyttänyt viimeiset, ainakin viisi vuotta. Tulin nettiin käymään hieman huolestuneena rahatilanteesta ja nyt se ei vaan tule tuolta pääkopasta ulos. Ehkä sen unohtaminen toimii itsesuojeluna niin ei tarvitse ihan tarkaan tietää miten vähán sitá rahaa todellisuudessa onkaan! :) Mut siis nyt on aikaa kirjoittaa, sen muistumista odotellessa.

Ollaan siis takaisin Costa Ricassa ja olen vakaasti sitä mieltä, että nyt on hyvä aika lähteä kotiin. Costa Rican biitsit, sademetsät ja varsinkin kaupungit on niin nähty. Vaikka valkonaama-apina herättää aamulla ja kahden kämmenen kokoinen karvahämähäkki hiippailee vieressä ennen nukkumaanmenoa, en oikein enää saa sitä hurmiota mitä matkustellessa yleensä. Parasta mitä voi ajatella on Suomen kesä, mansikat ja mökki. (ja vohvelit, muut marjat, muut ruoat, Hietsun kirppari...muun muassa :)

Tultiin torstaina takaisin Costa Rican puolelle. Haluttiin etsiä joku paikka mikä ei olisi täysin jenkkien valtaama ja siksi Mildred valitsi meille aivan Nicaraguan rajalla olevan Bahia de las Salinasin. Se, ettei siellá ole turisteja toi sitten mukanaan myös hieman ongelmia. (aah, nyt se pankkinumero tuli jostain tuolta alitajunnasta:) ) Ja ongelmista johtuen yövyttiin ensimmäinen yö perheresortissa ylihintaan nauttien ilmastoinnista ja uima-altaassa. Toisena päivänä löydettin sitten mieletön majapaikka keskeltä metsää. Oltiin ranskalaisen hippipariskunnan ensimmáiset turistit kahteen kuukauteen ja palvelu oli sen mukainen. Voin suositella lämpimästi: Bahia de las Salinas: Las Cabinas Sandìa. Paikka itsessään oli hyvin turisteilta sáilynyt lande jossa oli paljon kauniita rantoja ja sademetsää.

Ehdottomasti parasta tänä aikana on ollut eilinen kalastusreissu paikallisen kalastajan ja hänen kahden poikansa kyydissä. Viisi tuntia puuveneeessä ja nostettiin siimoilla kalaa kuin pipoa, ensin törkeessä kuumuudessa (mildred palo lisäá) ja sen jälkeen kaatosateessa. Ensimmáiset kalat oli rumia ja myrkyllisiä pallokaloja, mutta sitten kalaonni vaihtui ja illallisesta tuli ihana!

Jees, ei sen kummempaa tállä erää. Odotetaan bussia täällä Liberiassa. Mennään vielä vikaks yöks Playa Conchalille. Sitten kotiin pakkaamaan ja pesemään pyykkiä.
Huomenna laitan jotain hyviä kuvia!

Pusuja Johannekselle ja Mildrediltä terveisiä erityisesti Varpulle :)

Nicaragua

Terveiset Nicaraguasta. Tällä hetkelle sijaintimme on Tyynenmeren rannalla, turistipaikassa nimeltä San Juan del Sur. Tätä ennen koluttiin Granada ja Isla de Ometepe. Nicaragua on yllättänyt erittäin positiivisesti. Kaikki on ainakin puolet, ellei jopa kolme kertaa halvempaa mitä Costa Ricassa, turismia on tosi paljon vähemmän ja ihmiset ehdottomasti mun kokemuksella Väli-Amerikan ystävällisimpiä. Tietenkin varjopuolena on se että Nicaragua on koko Väli-Amerikan köyhin maa, edelleen poliittisesti todella epävakaa ja tietyin väliajoin myös luonnonilmiöiden kaltoin kohtelema. MUTTA helppo matkustaa ja halpaa, vaaratilanteita ei olla nähty niin kuin esim. Guatemalassa tai Hondurasissa.

Granada on vanha kolonisaation aikainen kaupunki. Jotenkin vastasi mun mielikuvia Kuubasta, paitsi paljon paremmin kunnossa pidetty. Mainoksia ei ollut missään, eikä kyllä pahemmin autojakaan. Täällä Väli-Amerikassa on kyllä aika voimakkkaasti pistänyt silmään se, että aina yhdessä paikassa myydään yhtä ja samaa tuotetta turisteille. Sitten kun vaihtaa korttelia tai ainakin kaupunkia tai maata, niin tuote vaihtuu. Milloin se on kahvi, suklaa, t-paita, hippilaukku tai riipputuoli. Granadassa se myytävä tuotte oli niinkin spesifi kuin kukkopilli. Kaikkialta kuului semmonen pieni vislaus kun myyjät kävelivät niitä kauppaamassa.

Koko ensimmáinen päivá ja yö Granadassa luultiin, että kuullaan laukauksia váhän váliä. Seuraavana päivänä kysyttäessä ne osoittautuivat kirkon tormista Granadan kaupungin pyhimykselle ammutuiksi räjähteiksi. Uskonto on siis täällákin erittäin merkittävä osa arkipïvää, eikä sen erottaminen muusta sosiaalisesta elämästä olisi millään tavalla mahdollista.

Granadasta otettiin lautta Isla de Ometepelle. Se on Nicaraguajärven keskellä sijaitseva saari jossa on kaksi tulivuorta, joista toinen on aktiivinen. Olin odottanut saarelta jotain turistirysää, mutta se osoittaituikin aika autenttiseksi, muusta maasta eristetyksi landeksi. Hostellin (3USD/yö!!) pihassa juoksi kanoja ja sikoja ja tien vierissä käyskenteli hevosia ja lehmiä vapaina laiduntamassa. Koko saarella on vain yksi päällystetty tie ja autoja tosi vähán. Ihmiset ajelevat joko hevosilla tai pyörillä.

Toisena páivänä saarella palkattiin meille ehkä maailman paskin opas, Juan Domingo. Tarkoituksena oli saada oppaasta apua kun kiivettiin vesiputoukselle ja sen jälkeen suunnattiin melomaan pienelle joelle. Kummatkin oli mielettömiä kokemuksi, mutta oppaasta oli kyllä enemmän haittaa kun hyötyä. Ei saatu mitään selvää sen puheesta (ei saanu nicatkaan), se ei osannut vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin (esim. Onko sulla sisarukia?), ei osannut meloa, eksytti meidät viidakkoon ja loppujen lopuksi oltiin pilkkopìmeállä tiellá sateessa ja mudassa etsimässä itsellemme kyytiä hostellille kadulla jolla kulkee yksi auto noin kolmessa tunnissa. Että semmosta. Olisi ehkä hälytyskellot pitänyt soida siinä vaiheessa, kun kysyin monta asukasta saarella on ja Juan Domingo, El Guia, vastasi, että joo tosi paljon, ainakin jotain 500! Wikipedian mukaa asukkaita on 35 000. No, pienen hermostumisen jälkeen loppu hyvin kaikki hyvin ja Juan Domingo pääsi melomaan ensimmäistä kertaa elämässä.

Tämä päivä vaan levätään täällä San Juan del Surissa. Mildred on perusturistina ripaskassa, punainen kuin tomaatti ja täynnä itikina puremia. Huomenaamulla jatketaan matkaa Costa Rican puolelle ja reissataan sunnuntaihin asti siellä. Sitten San Josèseen, kamat kasaan ja NYKiin. Aikamoinen kulttuurishokki laskeutua täältä puskista suoraan Manhattanin ytimeen.

Laitan myöhemmin joitain kuvia. Mildre ottaa tosi hyviä. Se vaan puskee ihmisten olohuoneisiin ja kysyy saako kuvata. Kukaan ei ole pistänyt pahakseen, päinvastoin.

Varpun seikkailut kuvina

Viimeisiä viedään

No niin, viimeisiä blogitekstejä viedään. Ihan hyvä että Varpu on toiminut vierailevana blogistina pari viime kertaa, koska itselleni ei ole juurikaan mitään super mielenkiintoista tapahtunut täällä kaupungissa opiskellessa. Uskomatonta miten paljon aikaa näihin kahteen kurssiin voi käyttää! Tuntuu, että Suomessa opitaan samalla vaivalla paaaaljon enemmän. Täällä pitää koko ajan väsätä jotain pikku esseitä ja ryhmätöitä joihin kuluu paljon aikaa. Ja turhuuden huipentuma on ehkä se, että sitten esittelypäivänä pitää laittaa hienot vaatteet päälle,vaikka yleisönä on just ne samat opiskelukaverit jotka siellä aina istuu, hohhoijaa. Nyt on kuitenkin mun koulu ohi Universidad de Costa Ricassa ja aika ottaa lomaa (lomasta). Jottei koulu nyt kuitenkaan ihan unohtuisi, niin olen aktiivisesti ryhtynyt pohtimaan kandin aihetta, jonka ajattelin kirjoittaa tuossa elo-syyskuun aikana. Varpu on oivana apuna ideoinnissa ja antamassa neuvoja…

Viime viikonloppu tosiaan seikkailtiin Varpun kanssa Monteverdessä, pikku kylässä korkealla vuoristossa, jota ympäröi pilvisademetsä ja tulivuori Arenal. Paikka oli mielettömän kaunis (ja puolen vuoden kuumuuden jälkeen myös ihanan vilpoisa)! Suoritettiin 12 vaijeria vaijeriradalla, vaellettiin viidakossa ja opiskeltiin Costa Rican käärmeitä. Niin, ja juotiin taas sitä hostellin ilmaista kahvia oikein antaumuksella ja katsottiin jalkapalloa. Parasta seikkailua oli ehdottomasti vaijerirata jossa parhaillaan 100 metrin korkeudessa sai lintuperspektiivin sademetsään. Pelottavinta olivat vapaapudotukset ja sademetsän äänet joiden seurauksena Varpusta kuoriutui aikamoinen sprintteri kun se yhtäkkiä kuuli jotain pientä murinaa. Mitä lie ollut :) Muutenkin Varpu vanha seikkailijamatkailija selvisi kunnialla mun kurinalaisista aamuherätyksistä ja muusta matkanjohtajan määräilystä :)Laitan myöhemmin muutaman kuvan kunhan saan niitä.Tässä alla on netistä ladattu kuva siitä, miltä vaijeriratailu näyttää.

Huomenillalla tapaan taas Varpun jossain tuolla Tyynellämerellä, paikka ei ole vielä ihan lukkoon lyöty. Sunnuntaina tulee Mildred ja sitten tiistaina kai lähdetään käymään Nicaraguassa, ollaan noin viikko, joten sinä aikana muhun ei taas saa yhteyttä puhelimitse. Kirjoitan varmaan kerran vielä sieltä käsin mutta muuten tää alkaa olla tässä. Enää kaksi ja puoli viikkoa Costa Ricaa ja viikko New Yorkia jälellä. Ajatukset ovat kokoajan enemmän Suomessa: kaikissa ruoissa mitkä minua odottavat, uudessa kodissa ja sen asukissa, Suomen kesässä...Pian nähdään!

Ps. Tietääkö joku miksi sitä sademetsätyyppiä kutsutaan pilvisademetsäksi? Varpun ehdotus on se, koska niiden monien puiden päät ovat ikään kuin pilvien muotoiset ja sit joku muu kanssa. Mä ehdotin sitä, että ne on niin korkealla, pilvien tasolla niin siks...

Reissuraportti

Moi taas! Lupasin kertoa kuulumisia Annan puolesta, koska Annan viikko ei ole ollut kovin tapahtumarikas kouluhommista johtuen. Minä sitten lomailin Annankin puolesta, joten tässä tulee reissuraporttia:

Lähdettiin Melissan kanssa tiistaina aamutuimaan bussilla kohti Manuel Antonion kylää Tyynenmeren rannikolle. Bussi lähtikin yllättäen tunnin myöhässä (älä luota lonariin!), joten ehdittiin tasotella aamuväsymykset paikallisessa kahviossa. Hikisen neljän tunnin matkan jälkeen saavuttiin kylään ja löydettiin vielä edullinen ja viihtyisä hostelli, Costa Linda, jossa 10dollarin yöhintaan kuului ilmainen kahvi. Voi sitä onnea! Kahvihan on täällä taivaallista herkkua, joten tuli hörpittyä kuppi jos toinenkin.

Seuraavana aamuna lähdettiin kiertämään luonnonpuistoa. Levytettiin upeilla puhtailla biitseillä ja tarvottiin sademetsässä. Maasto oli kylläkin sen verran hankalaa, että Exit-kyltti jäi huomaamatta ja kohta tajusinkin jo kuvaavani samaa näköalapaikkaa uudestaan. Onneksi ei sentään Melissan synttäripäivä päättynyt yöhön käärmeiden, apinoiden, laiskiaisten ja iguanoiden seuraan, vaan Bambu Janiin, paikallisen yökerhoon, jossa sattui olemaan Ladies Night. Päästiin siis vähän testaamaan tanssitaitojakin uuden jenkki-aussi kaveriporukan kanssa.

Seuraavana aamuna herättiin AIKAISIN surffikurssille. Liian aikaisin, koska tajuttiin paikan päällä että oltiin tunnin etuajassa. Eikun uudestaan yrittämään tunnin päästä ja surffaushan sujuikin yllättävän mukavasti väsymyksestä huolimatta.

Nyt ollaan takaisin San Josessa ja huomenna suunnataan Annan kanssa Monteverden pilvisademetsiin. Sieltä jatkan Nicoyan niemimaata kohti, jossa vietänkin sitten loppureissun. Kotiin tiedoksi että lennän täältä 7.7 Englantiin ja Suomeen tulen 11.7. Rahat on luultavasti loppu, joten äiti ja iskä: siivotkaahan vierashuone mulle valmiiksi! Hasta Luego !

-Barbu

Varpu tässä terve

Heissansaa kaikille! Toimin nyt lyhyesti vierailevana blogistina näin puolentoista viikon Costa Rican matkailun jälkeen. Ensimmäisenä täytyy sanoa, että kokemukset tähän asti ovat ylittäneet odotukset huimasti. Odotukset olikin korkealla jo alussa, eli täällä on siis ollut IHAN MAHTAVAA!

Tässäpä siis lyhyesti mitä on tullut puuhailtua:

Eka viikonloppu pyörittiin San Josessa enemmän ja vähemmän (mas o menos) Jetlagissa, mutta kuitenkin synttäritunnelmissa. Tutustuin Annan kavereihin leffan, syömisen ja tanssin merkeissä. Todettakoon, että kaikki tuntuvat olevan harvinaisen mukavaa ja lungia porukkaa. San Josesta lähdinkin sitten Parisminaan, joka oli usean pomppuisen bussi -ja lauttamatkan takana. Kylä oli siis eristyksissä viidakon keskellä ja tunnelma sen mukainen: erittäin rento. Yöt nukuin mukavan perheen luona, päivät puuhailin kylässä ja biitsillä kylän lasten ja kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Öisin käveltiin rantaa pitkin etsien kilppareita ja onnistuinkin näkemään kolme, joista kahden munat sain kerätä. Unohtumattomia kokemuksia.

Viikonloppu sitten vietettiinkin suomalaistunnelmissa Puerto Viejossa Annan, Jonin ja Melissan kanssa. Sain vinkin mahtavasta hostellista kylän laidalla ja lopulta muutkin myönsivät paikan olevan oikein mainio, myöskin Melissa, joka koki hostellissa asumisen ensimmäistä kertaa. Tunnelma Puerto Viejossa oli karibialaisen rento sekoittuen suomalaiseen huumoriin. Hauskaa siis oli! Jonillakin, vaikkei se tahdo sitä myöntää. Oppi osallistumaan tyttökeskusteluihinkin reissun aikana. Käytiin pyöräilemässä Manzanillossa jossa syötiin loistavaa ruokaa. Anna tulee muistelemaan sitä seuraavan kolmen vuoden ajan. Tsekattiin myös Cahuita ja sen luonnonpuiston käärmeet, laiskiaiset ja biitsit.

Huomenna suunnataan Melissan kanssa Manuel Antonioon Tyynenmeren puolelle, ja tavoitteena on ainakin vierailla luonnonpuistossa ja surffata. Odotan innolla erityisesti jälkimmäistä. Juhannus vietetaan sitten vähän jännemmässä paikassa, jota Anna sitten kuvailee tarkemmin.

Kiitän ja kuittaan,terkut erityisesti Äitille! Varpu

Esitelmä ja muuta

Tänään pidimme sen Suomi-esitelmän paikallisessa julkisessa (siis köyhässä) koulussa. Nykyisin on niin tottunut kaikkiin audiovisuaalisiin apuvälineisiin, niin tuntuu tosi tylsältä jaaritella luokan edessä ilman mitään. Tulostimme jotain kuvia karhuista, metsistä, lumesta ja joulupukista ja ajateltiin pitää homma tosi perustasolla. Saatiin kuitenkin huomata, että perustasokin oli aika liikaa kun liikkeelle lähdettiin siitä, että oppilaat eivät tienneet missä on Eurooppa eikä koulussa ollut maailmankarttaa. Siinä on sitten aika turha odottaa, että lapset esittäisivät kysymyksiä saunomiskulttuurista tai kaamoksesta… No, ihan hyvin se meni ja mielenkiintoinen kokemus. En sitten tiedä mitä niille jäi mieleen. Varmaan se, miten saunan kiuas toimii tai että joulupukki asuu Suomessa.

Paikalle saapui yllätykseksi myös Suomen kunniakonsulaatti yhden suomencostaricalaisen naisen ja hänen miehensä kanssa. He kaikki ovat asuneet Costa Ricassa useita kymmeniä vuosia. Siinä tuli pari kulttuuritörmäystä meidän suomalaisten, nykyisten ja vanhojen, välillä. Mutta toisaalta ihmekös tuo, se Suomi mistä he ovat muuttaneet joskus 70-luvun alussa työn perässä pois, on tosi eri kuin se, mistä Laura ja minä ylpeinä pidimme esitelmää. Kuitenkin heidän vääristyneen negatiivinen kuva Suomesta jäi ihmetyttämään meitä aika paljon. Ensimmäinen asia, mitä sille Liperistä aikoinaan lähteneelle naiselle tuli mieleen Suomesta, oli Suomen vaarallisuus!! WHAT?!!? Se on kuitenkin kasvattanut lapsensa Costa Ricassa, jossa ihmiset eivät pysähdy kadulla neuvomaan tietä, koska pelkäävät.

Niin ja olihan se myös oppitunti siihen, miten köyhyys periytyy jo muutenkin köyhillä alueilla. Keskustelu meni aika pitkälti näin:
Lapsi: -Monta vuotta sä oot?
Laura: -24
Lapsi: -Mun äiti on 25.
Laura: -Aijaa, montas vuotta sä oot?
Lapsi: -8
Laura: -Onks sulla sisaruksia?
Lapsi: -Joo, kahdeksan!

Ottaen huomioon sen, että latinomaissa on hyvin tavallista, että äiti on lasten ainut kasvattaja, selittää tämä varmaan osittain sitä, miksi naisten köyhyys on miesten köyhyyttää suurempaa, ja miten naisia valistamalla ja kouluttamalla voidaan suoranaisesti vaikuttaa köyhyyden vähentämiseen! MIKSI HANKKIA 12 LASTA KUN VARAA OLISI RUOKKIA VAIN YKSI???

Synttäriviikon kuulumiset

Mieletön synttäriviikko takana: ohjelmaa on ollut aika paljon, joten nyt on ihana vaan istua kotona rauhassa ja kuluttaa aikaa ei-mihinkään. Keskiviikkona oli ne mun ja Ismaelin rullaluistelusynttärit ja ne onnistu aika täydellisesti: vielä paljon paremmin mitä odotin. Vieraat olivat oikein innoissaan. Lukuisilta kaatumisilta ei vältytty ja jossain vaiheessa kakkua oli ympäri salia, kun kaikki lentelivät kakkulautasten kanssa. Kaksi ja puoli tuntia luistelua meni vaan aivan liian nopeasti ja niin kuin kaikki parhaat juhlat, niin nämäkin loppuivat silloin kun meno oli huipussaan. Tässä muutamia kuvia:




Varpu saapui torstai-iltana ihan aikataulussa ja sen jälkeen ollaankin oltu enemmän tai vähemmän menossa kokoajan: kahvitouri Brittin kahvitilalla, sinkkuelämää leffailta Lauran luona, vihannesmarkkinat, mun toiset synttärijuhlat Wiebken, Katharinan ja Jonin luona, pakkausta, purkamista ja eilinen ravintolaillallinen Tin Jossa. Tänä aamuna Varpu pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa ja poistui Parisminaan, siis sinne kilpparipaikkaan mistä itse olin niin tohkeissani pari viikkoa sitten. Toivottavasti kokemus on yhtä hyvä mitä mulla! Ensi viikonloppuna nähdään Puerto Viejossa, Karibialla, ja suunnitellaan siellä sitten minne seuraavaksi. Varpu on ihanan helppo vieras, nukkuu kun tukki vaikka rotat juoksee korvan vieressä, tulee kaikkien kanssa toimeen ja on ihanan innostunut kaikesta. Seuraavasta kuukaudesta tulee varmasti tosi kiva!

Viikonloppuna on ollut vähän myös kriisiä tämän kämpän kanssa. Mutta avaudun siitä joskus toiste enemmän sitten...Olin jo melkein muuttoaikeissa, mutta kai tässä nyt kuukauden jaksaa sinnitellä, varsinkaan kun kuukaudesta vain muutaman viikon olen enää täällä San Joséssa.

Viikonloppuna sain puhelun yhdeltä suomalaiselta historian opettajalta, joka oli ollut yhteydessä Suomen konsulaattiin ja saanut mun yhteystiedot sieltä. Lupasin torstaina mennä Lauran kanssa johonkin tosi köyhään kouluun pitämään esitelmän Suomesta.Varmaan ihan mielenkiintoinen kokemus. Harmi vaan kun ei ole enää mitään suomalaista suklaata tai semmoista, mitä voitaisiin antaa siellä.

Viikko menee siis varmaan aika tiiviisti kotona ja koulujutuissa ja perjantaiaamuna lähden sitten Varpun luokse sinne Puerto Viejoon. Aika käy vähiin, mutta toisaalta niin käy rahatkin. Routa porsaan kotiin ajaa, niin kuin Johannes äsken skypessä totesi :) Hasta luego!

Suunnitelmien muutos

Kerkesin tänä aamuna jo kirjoittaa pikaviestin blogiin, että olen viikonlopun kansallispuisto Rincón de la Viejassa kylpemässä kuumissa lähteissä ja vaeltamassa, eikä muhun saa yhteyttä puhelimitse. Poistin nyt koko tekstin, koska matka peruuntui ja tylsä viikonloppu sateisessa San Joséssa edessä. Olin jo yliopistolla rinkka selässä odottelemassa muita lähtijöitä kunnes sain puhelun, että matka on peruttu! Muut olivat kuulleet jostain, että se Guatemalassa riehunut hirmumyrsky Agatha on nyt viikonloppuna tulossa tänne ja sähköt on jo nyt poikki pohjoisosassa maata. Mitään virallista tietoa en ole löytänyt mistään, mutta parempi kai se on uskoa. Luin vähän aika sitten sanomalehdestä, että tälle sadekaudelle ennustetaan 11 hurrikaania tai hirmumyrskyä Costa Ricaan, tämä on sitten kai se näistä ensimmäinen. Laahustin takaisin kotiin allapäin ja yritän tässä miettiä mitä ihmettä teen koko viikonlopun. On vaikea keksiä San Joséssa enää mitään mielenkiintoista ja uutta tekemistä.

Onneksi kuitenkin ensi viikko on oletettavasti tosi kiva. Alkuviikosta pitää palauttaa kummallekin kurssille yksi essee, mutta keskiviikkona on sitten ne mun ja Ismaelin rullaluistelusynttärit, torstaina tulee Varpu, perjantaina olisi tarkoitus tehdä vierailu kahvitilalle ja lauantaina juhlitaan mun synttäreitä sitten vähän pienemmällä porukalla. Käytiin keskiviikkona Ismaelin kanssa harjoittelemassa rullaluistelua synttäreitä varten ja se oli ihan sairaan hauskaa, koska melkein kukaan ei osaa oikeasti luistella. Ihmiset vaan lenteli pitkin lattioita ja vähän väliä joku ajo päin seinää tai tarrautui selkään kiinni. Hauskaa siitä teki sen, että luistelijat olivat pääasiassa parhaisiin pukeutuneita aikuisia ihmisiä. Vähän koomisen näköistä kun semmoset keski-ikäiset pariskunnat haparoivat luistimet jalassa pitkin lattioita. Ismaelkin näytti luistimet jalassa lähinnä pikkulapselta joka hakee tasapainoa ensi askelilleen. Mielenkiintoiset juhlat siis keskiviikkona tiedossa!!

Jos ei muuta, niin voin vaikka viikonlopun vaan kerätä energiaa ensi viikkoa varten. Harvoin näin päin...

24!!

Nyt on suunnitteilla vuosisadan synttärit. Halusin järkätä jonkinlaisen fiestan kaikille näille vaihtarikavereille, kun aika vähän ollaan muuten yhdessä koko porukalla. Apuun tuli yks tico, Ismael, joka liikkuu paljon meidän kanssa. Päätetiin järkätä yhteissynttärit keskiviikkona 9.6 ja tänään käytiin varaamassa paikka: RULLALUISTELUSALI!! hahaa. siitä tulee niin hauskaa! Se on semmonen Jessica Simpsonin A public Affair mussiikkivideosta tuttu discosali (mulle tuli heti ekana mieleen se video), jossa ihmiset voivat tanssahdella luistimet jalassa(semmoset luistimet missä ne pyörät on silleen rinnakkain):D Ja 50 kutsuvierasta sisältyy salin vuokraan. Pitää ostaa pari ihanaa kakkua ja pullo kuohuvaa. Jeeee! Odotan innolla!



PS: Just oli toinen maanjäristys minkä tunsin täällä ollessa. Vahvuudesta en tiedä, mutta aika outoahan se on. Max sanoi, ettei mun kannata pelätä maanjäristyksiä kun en pelännyt tulivuortakaan :D

Playas del Coco

Vietin viikonlopun saksalaisen Wiebken kanssa Tyynenmeren rannalla, paikassa nimeltä Playas del Coco. Siellä oli satanut kolme päivää putkeen ennen kun saavuttiin, kuulemma enemmän kun normaalisti kahdessa kuukaudessa. Sade kuitenkin lakkasi juuri sopivasti samana iltana kun me saavuttiin perille ja koko viikonlopun aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, sadekaudesta huolimatta.

Lauantaiaamuna kävin sukeltamassa suunnitelmien mukaisesti kaksi kertaa. Odotukset eivät olleet huikeat sillä en juuri ollut kuullut kehuja Costa Ricassa sukeltamista. Näkyvyys oli surkea, noin 5 metriä Bay Islandsin 20 metriin verrattuna, joten se toi oman uuden lisänsä sukellukseen. Sanotaan, että Karibialla on paljon värejä ja kauniita koralleita ja Tyynellämerellä elämää. Nähtiinkin aika paljon kaikkia eri mereneläviä. Paras oli tietysti White Tip hai joka uiskenteli rauhassa meidän vieressä. Kirkkaana kakkosena tulee iso rausku. Sitten nähtiin useita erilaisia murenoita kaikissa eri väreissä, paljon pallokaloja, yksi pieni mustekala, hummeri ja sitten myös isot parvet joitain muita ei-niin-hämmentäviä kaloja. Oli tosi kaunista uida ison kalaparven keskellä ja kalat kaikissa mahdollisissa eri väreissä ja muodoissa eivät lakkaa ihmetyttämästä. Osa on oikeasti tosi muodikkaissakin kuoseissa…ja osa taas ihan uskomattoman rumia.



Lauantai-iltapäivä ja sunnuntai makailtiin eri biitsejä testaillen ja lueskellen. Luen tällä hetkellä Tolstoin Anna Kareninaa ja olen kyllä ihan koukussa.



Viikonloppuna on myös aika paljon tullut puhuttua Suomeen kun Johannes muutti meidän yhteiseen kämppään, iskällä oli synttärit ja sitten oli se tulivuoren purkaus Guatemalassa. Siis se samainen tulivuori Pacaya missä paistettiin Johanneksen kansa vaahtokarkkeja joku kuukausi sitten, on se, joka nyt on purkautunut Guatemalassa. Pacayalle kiipeäminen ja vaahtokarkkien paisto laavan lämmössä oli kyllä aivan mieletön kokemus, sitä en voi kieltää, muttei näköjään kaikista vakuutteluista huolimatta ihan vaaraton :) Alla pari fiilistelykuvaa.




Elemer, tico joka asuu Helsingissä ja jonka perheen luona nyt asun täällä, tuli viikonloppuna ja toi mulle ruisleipää ja Fazerin sinistä ja vaikka en niitä niin ole kaivannut, niin erinomaiseltahan ne maistuvat. Monesti ulkomailla ollessa syyllistyy siihen, että muistaa vaan kaikki Suomen parhaat puolet: kauniin, puhtaan luonnon, turvallisuuden, tasa-arvon, loogisuuden, toimivan joukkoliikenteen etc. Ele kuitenkin tuli tänne ihan hajonneena ja Suomeen lopen kyllästyneenä ja sanoi, ettei millään haluaisi palata enää. Ja tottaha se on, että vaikka se hyvä maa onkin, niin ei tietenkään missään nimessä täydellinen. Sitä etsiessä…

Vihannesmarkkinoita, keskiviikon tarjousleffat ja Playa del Coco

Lähden viikonlopuksi rannalle niin ajattelin kirjoittaa nyt ennen sitä. Olin viime viikonlopun San Joséssa niin nyt on semmoinen olo, että pakko päästä täältä liikkeelle! Ei sillä, viime viikonloppu oli ihan kiva. Perjantaina käytiin hieman kertaamassa jo opittuja tanssiaskeleita, lauantain pyhitin opiskelulle ja sunnuntaina sitten käytiin yhen saksalaisen Annen kanssa vihannesmarkkinoilla jotka järjestetään täällä joka sunnuntai. Se oli aika kiva kokemus: paljon edullisia vihanneksia ja hedelmiä ihannehintaan. Ok, täytyy myöntää, että lähti vähän lapasesta ostamiset ja nyt on pitänyt koko viikko jyystää jääkaappia tyhjäksi. Vielä on jäljellä nippu retiisejä, mango, kurkkua, tomaatteja ja salaattia. Taidan tehdä niistä jonkinnäköisen eväsvirityksen huomiseksi.


Viikot täällä noudattavat aika pitkälti samaa kaavaa. Maanantaisin käydään kuuntelemassa livebändiä Cuartelissa ja keskiviikkoisin leffassa. Normaalisti leffa maksaa noin 3 euroa, mutta keskiviikkoisen pääsee puoleen hintaan, joten on otettu tarjouspäivästä ilo irti. Valikoima on aina vaan vähän yksitoikkoinen: yksi kauhu-, yks lastenleffa, pari romanttista komediaa ja pari toimintaa mistä valita. Lähinnä on tullut katsottua noita romanttisia komedioita: Dear John, The Rebound, It´s complicated…Kun ei ole telkkaria niin saapahan ainakin tyydytettyä jokaviikkoisen hömppäkiintiön.

Nyt alkaa olla semmoinen olo, että aika loppuu kesken eikä millään kerkeä tekemään kaikkea mitä haluaisi. Toisaalta harmittaa vieläkin se, että mut heitettiin siltä kaupunkisosiologian kurssilta ja voisin ihan mielelläni jäädä opiskelemaan tänne vielä syksyksikin, jos vain olisi tarpeeksi rahaa eikä parisuhdetta.

Viikonlopun ranta ei ole mitenkään superkehuttu, mutta kuulemma yks parhaista paikoista sukeltaa Costa Ricassa, joten jos säät sallivat, niin sukeltamaan olen menossa. Olisi kiva nähdä taas kilppareita ja vaikka pari rauskua :)

Kirjottelen seuraavan kerran sitten viikonlopun jälkeen. Johannes muuttaa tänä viikonloppuna meidän tulevaan yhteiseen kotiin. Olisi kyllä ihan kiva olla mukana muuttohommissa, mutta toisaalta aika luksusta kotiutua kun kaikki on jo valmiiksi muutettu.

Ps. Äidille tiedoksi, että biitsin nimi on Playa del Coco ja se on Tyynenmeren puoleisella rannikolla, mikäli kiinnostaa tarkastaa mun viikonlopun sijainti karttakirjasta :)

Yleistä höpinää

Tieto lisää tuskaa! Olen vältellyt huoneeni siivoamista jo vähän liian pitkään, koska en uskalla liikutella huonekaluja ja nähdä mitä niiden alta löytyy. Samoin välttelen viimeiseen asti yöllä vessassa käymistä ja valojen päälle laittamista. En vain halua TIETÄÄ mitä elämää huoneessani liikkuu. Rapina, kiipeämisen äänet, hiirten vinkuna, seinän sisästä tuleva hiekka ja ne muutamat torakat jotka olen tavannut huoneestani kertovat ihan tarpeeksi siitä, että eläimiä löytyy vaikka muille jakaa.

Huolimatta kaiken maailman eläimistä ja tylsästä ruokakulttuurista, on elämä San Josessa alkanut rullata jo aivan uudella tavalla tuon keskivaiheen kriisin jälkeen. Olen havahtunut siihen, että sama, joka päivä toistuva ruoka perustuu yksinkertaisesti sen edullisuuteen. En ole nyt ihan varma tästä, mutta monen tietolähteen mukaan costaricalaisen keskipalkka on jotain 250 dollaria kuukaudessa, eli noin 200 euroa. Tällä palkalla ei paljon juhlita muuta kuin riisillä ja pavuilla. Tuntuu, että noiden lisäksi monet ruoat on samoissa hinnoissa mitä Suomessa. Ok, käyn kaupungin kalleimmassa kaupassa, mutta silti! Ostin eilen patongin, vastapuristettua appelsiinimehua ja pussillisen omenoita ja ne maksoivat yhteensä noin 10 euroa. Ja esim. tonnikalapurkki, kaupasta huolimatta, on kahden euron tuntumassa. Siis kalliimpaa kuin Suomessa, siitä huolimatta, että ne on yleensä Väli-Amerikassa purkitettuja.

Ei siinä ruoassa mitään muuta vikaa ole (paitsi ehkä jossain, kuten esim. juustoissa) kuin se, että sitä samaa pitää syödä joka päivä. Oikeastihan se on aika terveellistä ja ennen kaikkea tuoretta.

Ruoasta puheen ollen, kun lähikaupasta ostaa cokisen lasipullossa, niin aina kysytään haluanko sen muovipussiin. Siis, että se cokis kaadetaan sinne karkkipussiin ja hörpin sen sitten sieltä. EI KIITOS! Maksan mielelläni pantin ja juon paheeni pullosta.

Joo, ei sen kummempaa tällä erää. Viikonlopuksi ei ole mitään erikoisia suunnitelmia, kai pysyttelen San Josessa ja yritän vähän tehdä noita kouluhommia.

Loppukevennykseksi postaukselleni vielä vähän latinopoikien pilkkausta. Aina silloin tällöin joku pyytää, että saa ottaa kuvan minusta sen kanssa. Siis varmasti vaan sen takia, että mulla nyt sattuu olemaan vaaleat hiukset. Ja varsinkin jos muuten ollaan tuttuja niin eihän niistä kuvista viitsi kieltäytyä, vaikka kuvauksella onkin hieman arveluttavat motiivit. Tässä yksi noista kuvista ja katsokaa nyt tota tuon ylivakavaa pousaus ilmettä auringon laskiessa selän takana.aaaaaaak..

Kilpikonnia Parisminassa

Viikonloppu oli tarkoitus viettää kahden saksalaistytön, Wieken ja Katharinan, kanssa Tortuguerossa kilppareita ja muita villieläimiä bongaillen. Koska mulla ei ole torstaisin eikä perjantaisin koulua, päätin lähteä liikkeelle jo päivää ennen muita. Ajatuksena olisi että menen edeltä Karibialle, pieneen kyläpahaseen nimeltä Parismina, katselemaan jos myöhemmin kesällä voisin mennä tekemään siellä vapaaehtoistyötä kilppareiden parissa. Ja jatkan sieltä sitten perjantaina lautalla Tortugueroon, jossa tapaan muut.

Matka Parisminaan täytyi tehdä kahdella eri bussilla ja veneellä. Se on pieni, vain lautalla saavutettavissa oleva Karibian kylä jossa väestö on pääasiassa mustaa. Muita turisteja oli kylässä minun lisäkseni neljä, joten mistään turistiparatiisista ei ole kysymys ja ihan hyvä niin. Iltapäivä meni yötä odotellessa sillä olin menossa jenkkipariskunnan kanssa katsomaan kilpikonnia rannalle. Yöllä käveltiin viitisen tuntia 7 kilometrin rantaa edestakaisin kaatosateessa ja saldona ei ollut muuta kuin yhdet kilpikonnan jäljet, jotka vasta saivat mielenkiinnon heräämään. Ne nimittäin muistuttivat enemmän traktoria kuin mitään eläintä. Olin aika pettynyt kun jäi kilpikonnat näkemättä ja olisin varmaan epätoivon vimmalla kävellyt aamuun asti, elleivät muut seuralaiset olisi vaatinut hotellille palaamista.

Kaatosade jatkui seuraavaan iltapäivään asti. Saarelta katkesi sähkö ja puhelinyhteys ja selvisi, ettei myöskään lauttaa Tortugueroon ollut sinä päivänä. Sain selvitettyä, että kylässä on yksi nettiyhteys jota lainaamalla sain viestitettyä tytöille, etteivät odottelisi turhaan Tortuguerossa.

Saarella toimii yksi vapaaehtoisorganisaatio, ASTOP nimeltään. Normaalisti vapaaehtoistoimintaan minimiosallistumisaika on kolme vuorokautta. Sain kuitenkin varmaan säälistä ja rahan puutteessa osallista vapaaehtoistoimintaan vain sinä yönä ja maksamalla minimisumman tukeakseni järjestöä. Ainut ehto oli, ettei muille vapaaehtoisille saa kertoa etuoikeuksistani.

Päivä meni sitten taas yötä odotellen, torkkuen riippumatossa ja välillä sänkyyn siirtyen. Hyvä puoli tekemättömyydessä oli se, että sain luettua tiistain historian kokeeseen. Yöllä odottelija palkittiin. Melkein heti rannalle saavuttua nähtiin pimeässä punainen merkkivalo: kilppari oli tullut munimaan. Se oli niin iso ja kaunis. Muistutti jotain muinaisaikaista dinosaurusta tai vastaavaa. Kyse on siis nahkaselkäkilpikonnista, jotka ovat maailman suurimpia merikilpikonnia. Niiden kilpi on nimensä mukaisesti nahkaa ja siksi ne pääsevät sukeltamaan syvemmälle kuin mikään muu kilpikonna, jopa 200–300 metriin. Ravinnoksi ne syövät meduusoita, uivat elämänsä aikana aivan käsittämättömiä matkoja ja voivat elää arvioiden mukaan jopa 100-vuotiaiksi.

Nahkaselkäkilpikonnat saapuvat noin 25 vuoden ikäisinä syntymärannalleen laskemaan munansa hiekkaan. Sellaiset rauhalliset ja hotellittomat rannat, kuten tämä Parisminan, ovat turismin lisääntymisen myötä vähissä ja kilpikonnien määrä on romahtanut. Lisäksi kilpikonnia uhkaa salametsästys. Esimerkiksi nahkaselkäkilpikonnien munia pidetään herkullisena, niillä uskotaan olevan parantavia vaikutuksia ja niitä käytetään mm. viagrana. Kilpikonnien hyödyntäminen on ollut tärkeä osa mm. Karibian kylien kulttuuria jo satoja vuosia, joten niiden kieltäminen on ollut ongelmallista.

Yksi nahkaselkä kilpikonna laskee kerralla 80–120 munaa, mutta pienillä poikasilla on niin monta vaaraa ennen aikuisikää, että 1000–5000 kuoriutuneesta munasta aikuisiän saavuttaa arviolta 1-5 kilpikonnaa. Vapaaehtoisten tehtävä on suojella kilpikonnia salametsästäjiltä ja muilta vaaroilta, kerätä munat hiekasta ja haudata ne sitten uuteen, turvallisempaan paikkaan. Kaikista kilpikonnista kerätään tiedot ja munat lasketaan. Kuulostaa pieneltä, mutta on merkittävä osa kilpikonnien suojelua.



Kilpikonnia ei saa kuvata eikä käyttää mitään muutakaan valoa niiden läheisyydessä. Siitä syystä nämä kuvat on vaan netistä bongattuja. Kun ne munivat niiden silmistä valuu ikään kuin paksu kyynelvirta. Se on suolaa jota ne ovat hörppineet ja joka kuivalla maalla ollessa poistuu kehosta kyynelvirtoina.

Seuraavana päivänä, siis lauantaina,olin jo toistamiseen pakannut rinkkani lähtövalmiiksi kunnes sain kuulla, ettei lautta myöskään sinä päivänä ollut Tortugueroon, koska olin ainut lähtijä. Päätin jo palata takaisin San Joseseen kunnes jumiuduin riippumattoon loikoilemaa ja jäinkin vielä yhdeksi yöksi. Päivä kului toistamiseen riippumatossa torkkuen ja lueskellen. Yöllä nähtiin taas uusi kilpikonna. Se on uskomaton näky kun se hinautuu sieltä merestä rannalle, etsii lähes sokkona munilleen sopivan paikan ja alkaa kaivaa kuoppaa takaräpylöitään lapioina taitavasti käyttäen. Kuopasta tulee tosi syvä ja symmetrinen, se laskee munansa sinne, täyttää kuopan hiekalla ja sekoittaa vielä aluetta niin, ettei hiekasta voi tarkkaan sanoa, minne munat ovat kätketty. Sain nostella munat kilpparin alta kuopasta muovipussiin ja mitata sen. Olin ihan myyty.

Heh, aika hippiviikonloppu takana siis, mutta kuitenkin aivan mahtava. Vapaaehtoistyö kilppareitten kanssa on halpaa, hyödyllistä ja rentouttavaa. Ajattelin palata Parisminaan takaisin heinäkuussa kun Mildred on täällä ja on vihreitten kilpikonnien (green turtle) vuoro munia. Ainiin, saan Mildrediä ennen vielä yhden visiitin. Varpu tulee tänne 10.6 ja on vajaan kuukauden. kivvaaa…

PS. Se unohtu vielä kirjottaa, että yhellä noista kilpikonnista oli kilvessä jähmettynyttä öljyä. Oppaat arvelivat, että se on tulossa Meksikon suunnalta. Toi Meksikonlahden onnettomuus on niin pelottavan suuri, etten haluu tietää siitä edes sen tarkemmin..

Sammakoita viime viikonlopulta

Olen vieläkin ihan fiiliksissä viime viikonlopusta. Tässä pari teemakuvaa teillekin ihailtavaksi :) Jaime on aika hyvä ottamaan kuvia. Sen kuvia viime viikonlopulta voi ihailla: http://www.flickr.com/photos/jaimejoyjoy/sets/72157624028984228/ jos kiinnostaa.


Lähden huomenna Karibian rannalle, paikkaan nimeltä Tortuguero. Tortugero suoraan suomennettuna tarkoittaa kilppareitten paikka tai jotain semmoista. Joten siis nimensä mukaisesti olisi tavoitteena nähdä kilpikonnia. Paikkaan pääsee vain kanaalia pitkin veneellä ja on käsittääkseni aika eristyksissä muusta maasta, joten mielenkiintoista muutenkin. Kuuma ja kostea viikonloppu siis tiedossa :) Toivottavasti lämpimät säät jatkuvat myös Suomessa!

Sammakkoseikkailu Santa Rosassa

Wahau, aivan mahtava viikonloppu Santa Rosassa takana: paljon seikkailua, vaellusta, eläimiä ja mukavia ihmisiä. En oikein tiedä mistä aloittaisi, ettei blogitekstistä tulisi aivan tajuttoman pitkä. Vietettiin siis viikonloppu Jaimen biologian luokan kanssa kansallispuisto Santa Rosassa telttailen. Tutkimusviikonlopun teemana oli sammakot.

Perjantaiaamuna saavuttiin Jaimen kanssa kansallispuistoon, päivää muuta luokkaa myöhemmin. Oli hieman kummallista kun koko luokkaa ei näkynyt missään, eikä kukaan metsänhoitajista tiennyt koko porukasta mitään. No, ennakkotietojen mukaisesti lähdettiin kävelemään Playa Naranjolle. Kävelyä olisi ollut yhteensä 18 km, mutta onneksi sama tuppisuu metsänhoitaja otti meidän kaksi kertaa jeeppinsä kyytiin ja ajoi meidät Naranjoon. Pelkästään 6km siinä helteessä oli jo aivan sairaan uuvuttava!



Playa Naranjolla ei ollut ketään, eikä luokkaa näkynyt missään, sen sijaan ihana leiriytymisalue ja 7 km tyhjää rantaviivaa. Odoteltiin luokkaa, nukuttiin päiväunet, bongailtiin eläimiä, vaellettiin vähän lisää ja uitiin. Luokka ei kuitenkaan ikinä saapunut ja me päätettiin kävellä takaisin ennen pimeän tuloa.

Kun saavuttiin ihan lopen uupuneina leiriytymisalueelle takaisin, löydettiin myös muu porukka. He olivat torstai-iltana pitäneet niin isot sammakkohenkiset juhlat, ettei kenestäkään ollut perjantaiaamuna vaeltamaan lähtijäksi. Opettaja oli kuulemma tanssinut sadetanssia (täällä on tosi kuivaa sadekaudesta huolimatta) ja joku oppilaista oli salsannut sammakon kanssa, että semmosta. Meillä kävi siis aika tuuri, ranta oli ehdottomasti vaivan väärti ja matkalla nähtiin apinoita, bambeja, mieletön määrä perhosia, lintuja, koppakuoriaisia (Jaimen suosikkeja), haisunäätä, paljon kuolleita sammakoita, iguaaneja, kalkkunoita…

Väsymyksestä johtuen alettiin heti saavuttuamme valmistua yöpuulle. Pimeän tullen viidakosta tulee kuitenkin aika pelottava paikka,ainakin mulle. Siellä oikeasti suhisee ja aika kovaa. Pari minuuttia leiriytymisen jälkeen joku eläin (varmaan muurahainen) puraisi mua käteen ja ensimmäistä kertaa telttaan mentyäni, patjan paikalla oli mieletön koppakuoriainen, joka kuulemma olisi purrut tosi kovaa jos en olisi sitä huomannut.Olin niin valmis maksamaan omaisuuden siitä, että joku olisi tullut hakemaan mut pois sieltä. Yritin kelata päässäni kaikki mahdollisuudet eri yöpymiseen. Ajattelin mm. odottavani teltan ulkopuolella penkillä istuen auringon nousua. Teltta ei yhtään houkutellut, joka paikkaa väsytti ja nuudelit iltaruoaksi ei paljoa piristänyt. No, loppujen lopuksi ei tarvinnut kovin pitkään harkita sitä istualtaan nukkumista, koska selvisi, että olemme lähdössä joelle sammakkoekskursiolle.

Pikku joki, minne mentiin, oli täynnä sammakoita ja muuta elämää. Oli se aika vaikuttava kokemus kun pimeässä näkyi vaan otsalamppujen lisäksi lukuisten tulikärpästen pyrstöt ja sammakot kurnuttivat toinen toistaan häiriintyneemmin. Opettaja ja jotkut ryhmän pahimmat eräjormat pyydystivät sammakoita muille ihailtaviksi. Mulle ne kaikki olivat semisamanlaisia rupisammakoita, mutta voi sitä hehkutuksen määrää kun aina löytyi joku uusi laji (Aah, miten söpö! Ihana! Täydellinen! Mielettömät räpylät! Ihana väri) jep.jep.

Myös se seikka selvisi käytännössä, että siellä missä on paljon sammakoita, on myös käärmeitä. Opettajan johdolla ihailtiin (kauhisteltiin) yhtä vähän isompaa ja myrkyllisempää ja toista vähän pienempää ja vähemmän myrkyllistä limanuljaskaa. En voi kieltää, että parin tunnin sammakkometsästyksen aikana en olisi pariin kertaan joutunyt asettamaan itselleni vakavasti kysymystä: MITÄ IHMETTÄ MINÄ TEEN TÄÄLLÄ?? Hyvä puoli käärmeissä ja metsässä oli se, että joelta kotiuduttuamme ei se oma teltta(tai siis Jaimen mulle lainaaman ja niin pieni, että jouduin nukkumaan polvet koukussa) tuntunut pahalta laisinkaan.

Koska sadekausi on tosiaan myöhässä ja kansallispuisto on rutikuiva, eikä otollinen sammakobongailulle, oli lauantai puhtaasti biitsipäivä. Opettajan johdolla valloitimme pari upeata, täysin tyhjää ja vaikeasti saavutettavaa rantaa, 11 ihmistä saman yliopiston pienen pick upin kyydissä. Illalla syötiin hyvin ja ei paljon muuta. Kaikki harjoittelut eivät kuulemma ole ihan näin rentoja. Tuntui lähinnä hyvin opastetulta, ilmaiselta telttaretkeltä mielettömässä luonnossa. Ja seuraavana päivänä järkyttävä sammakkoseikkailukin vaihtui ainutlaatuiseksi kokemukseksi. Nyt olisin valmis palaamaan telttaretkelle vaikka saman tien.

Keskiiviikkona on toinen sosiologian koe, joten seuraavat päivät menee opiskellen. Täällä Marx on edelleen aika kovassa huudossa ja se on vaan niin tylsäää…

Viikonlopun suunnitelmat

Jees, lähden viikonlopuksi Jaimen ja sen biologian luokan kanssa kansallispuisto Santa Rosaan vaeltamaan. Se on Costa Rican pohjoisosassa, ihan tuossa Nicaraguan rajalla, kuulemma mielettömän kaunis paikka. Viikonlopuksi on siis tiedossa telttailua, vaeltamista, pussiruokaa ja rikasta luontoa. Onneksi lähden matkaan biologien kanssa, koska itse pystyn tunnistamaan tuhansista eläimistä ehkä kaksi (nuo noissa kuvissa). Matkan päämääränä on luonnontilassa oleva kaunis ranta, mutta se edellyttää 23km vaellusta tajuttomassa kuumuudessa. Viimeksi kun kävin tuolla Guanacasten alueella, oli siellä niin kuuma, että silmälasit olivat kokoajan huurussa. Heh, mutta siistii silti, odotan innolla.



Viime viikolla aloitin tanssitunnit Merecumbessa. Pyörin siellä keskiviikkoisin viisi tuntia kerralla ja se on kyllä tosi hauskaa. Opetellaan salsaa, merengueta, cumbiaa ja myös joitain muita lattareita. Meininki on ihan eri mitä Suomessa tanssitunneilla. Ensiksi opetellaan tietysti rytmi, mutta sen jälkeen heti lähdetään tanssimaan. Sillä ei ole niin väliä miten kukakin vetää, pääasia että tekee sen rytmissä. Ja välillä kyllä näkee sellaista antautumista, ilman tietokaan tanssitaidoista, mitä Suomessa voi nähdä vaan baarissa juuri ennen sulkemista. Mutta siis tykkään!!

Kirjoittelen ensi viikolla kokemuksista Santa Rosasta. Hauskaa viikonloppua sinne!

Tamagringo

Viikonloppu vierähti leppoisissa tunnelmissa Tyynenmeren rannalla. Lähdettiin liikkeelle sekalaisella porukalla torstai-iltana. Mua vähän pelotti matkaseura, koska se koostui lähinnä jenkeistä ja tämän vaihdon aikana olen vain huomannut, että meillä on niin eri ajatukset melkein kaikesta, erityisesti siitä miten lomaillaan.

No, en halunnut jäädä San Joséseen, joten otin riskin ja liityin joukkoon. Oltiin Tamarindo nimisessä superturistipaikassa siis sunnuntaihin asti. Sitä kutsutaan myös nimellä Tamagringo (gringo=jenkki), koska se on täynnä jenkkejä. Paikallisesta meiningistä ei juuri pääse nauttimaan, mutta vastapainona on se, että alue on suhteellisen turvallinen, palvelut toimivat ja ravintoloiden taso voittaa San Josén tarjonnan. Joten ehkä mulla oli sitten loppujen lopuksi ihan otollinen seurue tutustua tällaiseen jenkkipaikkaan. Päätin olla marmattamatta ja antauduin mukaan amerikkalaiseen lomailuun; syötiin aamupalaksi pannukakkuja, lounaaksi pähkinävoi-marmeladivoileipiä ja illalliseksi hampurilaisia.
Rannat oli varsin hyvät, erityisesti surffaukselle, jota en tosin VIELÄ ole päässyt kokeilemaan, mutta tarkoituksena olisi. Atenaksen kanssa käytiin päivän reissulla jonkin matkan päässä Playa Conchalilla. Se on tähän asti kaunein näkemäni ranta Costa Ricassa. Hiekan sijaan ranta oli nimensä mukaisesti simpukankuorisilppua.

Atenas, siis se kenen poikaystävä kuoli Meksikossa meidän Bocas del Toron reissun aikana, oli nyt ensimmäistä kertaa mukana reissaamassa Bocasin jälkeen. Ja olihan se aika vaikeaa. Atenas kaipaa Meksikoon ja itkeskelee vähän väliä eikä tunnu oikein olevan läsnä. Atenaksen poikaystävä kuoli siis auto-onnettomuudessa Meksiko Cityssä kaksi kuukautta sitten. Luultavasti se, mitä tässä onnettomuudessa tapahtui, ei tule koskaan selviämään, koska onnettomuuskuskin perheellä on niin korkea-arvoisia sukulaisia. Perhe väittää, että kyydissä ollut 14-vuotias tyttö, joka myös menehtyi, olisi ollut kuskina, vaikka kaikki tietävät että kuskina oli hänen isosiskonsa. Näin hänen isosiskonsa säästyy vankilalta ja kovilta vahingonkorvauksilta. Matkan varrella on lukuisia turvakameroita joista asian voisi tarkistaa ja onnettomuuden kulku selvittää, mutta yksinkertaisesti mitään ei vain tapahdu ja kaikki tietävät, että se johtuu tämän perheen suhteista hallituksessa oleviin poliitikkoihin. Atenas sanoi, että epätietoisuus siitä mitä tuon yön aikana tapahtui on melkein kaikista riipivintä ja ettei hän usko, että asia tulee ikinä selviämään, ellei tämä kuski jostain syystä halua itse tunnustaa.

Tästä onnettomuudesta ei voi olla tulematta mieleen se suomalaisen ihmisoikeustarkkailijan murha Oaxacassa viime viikolta. Kun olen kertonut tästä meksikolaisille kavereilleni, he sanovat, että ei ole mitään mahdollisuutta, että murhaajat saataisiin kiinni. He sanovat, että Oaxacan alueella on jo pitkään ollut levotonta, ihmisiä kuolee kokoajan ja Oaxacan paikallishallitus on mukana näissä sotkuissa. Ja jos joku nyt kiinni napattaisiin kansainvälisen paineen takia, niin se ei olisi ainakaan se oikea rikollinen, vaan joku sijaiskärsijä. Mielestäni on hyvä, että Suomen valtio lähetti Meksikolle nootin asian selvittämiseksi. Halonen, Stubb ja Suomen suurlähetystö Meksikossa olivat käsittääkseni reagoineet asiaan varsin nopeasti. Olen kuullut, että monet kansainväliset järjestöt ovat seuranneet jännityksellä Suomen toimintaa tämän asian suhteen, koska tähän mennessä ”kv-silmillä” on ollut turvattu asema Meksikossa ja jos Suomi ei olisi reagoinut asiaan ripeästi, saattaisi monien muidenkin aktivistien tilanne paikalla vaarantua entisestään.

Aah, ihan sairaan monimutkaista ja likaista hommaa tämä politiikka näissä latinomaissa. Tuntuu siltä, että kun olin Dominikaanisessa vaihdossa, olin vielä niin junnu, että otin kaiken annettuna vastaan ja vain tyytyväisenä porskutin menemään. Nyt ei vaan voi suodattaa kaikkea mitä kuulee ja näkee ja siitä siis tämän ainainen paasaus. Mitä olen itsestäni oppinut tämän vaihdon aikana, on se, että en ole tarpeeksi idealisti enkä optimisti, että lähtisin tuon suomalaisen aktivistin tavoin parantamaan maailmaa oman henkeni uhalla. Nop. Suomen ongelmat tuntuu paljon ratkaistavimmilta näiden rinnalla.

Pura vida en San José

Ok, päivitän nyt blogia jo paremmilla fiiliksillä. Tuli itse asiassa vähän huono omatunto kun viitinkin valittaa noin paljon tuossa viimeisessä postauksessani. Tsillailen täällä ihanteellisessa ilmastossa toisella puolen maapalloa mielenkiintoisten ihmisten ympäröimänä, eikä paljon stressi paina ja mie vielä viitin avautua noin urakalla, hohhoijaa.. no, toivottavasti ei tule enää samanlaisia postauksia, pahoittelen :)

Huomenna on mun ensimmäinen esitelmä koulussa ja olen sitä väkertänyt tässä viimeiset päivät ihan urakalla. Vähän tuo neomarxismin teorioiden avaaminen luokan edessä espanjaksi jännittää, mutta eiköhän se siitä. Saan aina niitä ulkomaalaispinnoja kuitenkin :) Huomenna kun esitelmä on ohi niin ajattelin painella rannalle loppuviikoksi, luultavasti tällä kertaa Tyynenmeren puolelle.

Mikä viimepäivinä on ollut parasta, on se, että alan pikkuhiljaa tutustua noihin paikallisiin luokkakavereihini. Täällä on oikeasti paljon vaikeampi saada uusia kavereita paikallisista mitä Dominikaanisessa. Ihmiset eivät ole niin päällekäyviä, puheliaita ja välittömiä. Välillä meininki muistuttaa enemmän Suomea mitä ajatusta lattareista. Dominikaanisessa kun ensimmäisinä koulupäivinä olin koulun keskipiste ja kaikki halusi vuorotellen jutella, niin täällä saa itse hakeutua juttelemaan muiden kanssa. Toisaalta on ihan kiva, että saa olla vähän rauhassa, mutta toisaalta vähän vaikeampi tutustua ihmisiin.

Vaikka Costa Rica on yksi Latinalaisen Amerikan vakaimmista ja kehittyneimmistä valtioista, on täällä tosi moni asia edelleen aika rempallaan. Yksi niistä on esimerkiksi niinkin perustava juttu kuin demokratia. Keski- ja yläluokka kyllä puhuvat paljon politiikasta ja tiedostavat puolueiden väliset erot, mutta sitten on ne köyhät, yhteiskunnasta uloslyödyt, joilla on kyllä äänestysoikeutensa, mutta joka on niiltä monin tavoin poisostettavissa. Alaluokka on puolueille tärkeä äänestysjoukko..ja monesti myös valitettavan helppo.

Luis, yksi valtio-opin opiskelija, kertoi kuinka niillä on ollut semmoisia harjoittelujaksoja missä ne ovat käyneet tutustumassa näille köyhille aluille (esim. aikaisemmin blogissani mainitsema Limonin alue), missä joka vaalien alla poliitikot käyvät käytännössä ostamassa äänensä. Se tarkoittaa sitä, että halukkaiden äänestäjien nimet laitetaan listaan ja näin he sitoutuvat äänestämään sopimuksen toista osapuolta, presidenttiehdokasta tai puoluetta. Tästä vastalahjaksi he saavat milloin mitäkin: polkupyörän, rakennustarvikkeita, ruoka- tai muun avustuspaketin yms. Ja näille köyhille, joilla ei ole edes lattiaa kodissaan, sellaiset avustuspaketit ovat tietysti onnenpotku. Kun asiat eivät äänestämällä kuitenkaan miksikään heidän kohdallaan muutu, vaikka vallassa olisi mikä tahansa puolue, niin tämä on nopea keino vaikuttaa omaan ja perheensä hyvinvointiin. Tällaiselle demokratialle on espanjaksi oma sanansakin: democracia clientista, vapaasti käännettynä asiakasdemokratia ja vaikuttaa siltä, että hyvin tunnettu demokratian muoto koko mantereella. Tämä on yksi syy siihen miksi kehitysapu ja muu rahavirta ulkomailta ei missään nimessä saisi mennä suoraan valtiolle vaan läpinäkyvien organisaatioiden kautta maahan jollain muulla tavalla.

Näin toimii demokratia siis Costa Ricassa, jossa vaaleja pidetään rehellisinä ja valtiota demokraattisena. Voin vaan kuvitella mitä demokratia tarkoittaa maissa jotka kansainvälisestikin on leimattu epädemokraattisiksi. Tai sitten tuossa maailman suurimmassa demokratiassa, Intiassa, jossa ihan kaikki on kaupan. Luettiin Guatemalan matkan aikana Johanneksen kanssa aika hauska kirja. Semmoinen kuin Aravid Adigan Valkoinen tiikeri. Siinä vähän ohimennen kuvattiin näitä Intian katastrofaalisia vaaleja jotka ovat lähinnä demokratian irvikuva. (Hyvä kirja muuten, suosittelen).

Täytyy sanoa, että oikeastaan nyt vasta ymmärrän ehkä vähän konkreettisemmin sen, mitä halutaan sanoa sillä, että demokratia on huonoista vaihtoehdoista paras tähän mennessä keksitty valtion hallintomuoto.

Jep, sellaista tällä kertaa. Aion painella nyt päikkäreille.. Palataan asiaan ensi viikolla! Niin ja hyvää vappua Suomeen! Juokaa simaa ja syökää munkkeja :)

PS. Sain seuraa New Yorkiin heinäkuussa! Se varmistu tänään, kun Mildred sai ostettua sen lentoliput, jei.

Hieman valitusta

Ei se Johanneksen matka sitten vielä loppunutkaan. Ensin se jäi jumiin Houstoniin ja oli siellä jonkun neljä yötä. Tänään se onneksi pääsi edes odottamaan lentoa New Yorkiin, joten ei huono laisinkaan. Sieltä kai matka jatkuu sitten torstaina jotain kautta Suomeen. Joten ainakin viikko ylimääräistä reissua kertyy. Ei kai sitä muuten mikään olisi reissatessa, mutta Johanneksella on kandin palautus viikon päästä. Siis kandin, joka ei ole vielä valmis. Niin saa nyt nähdä kerkeääkö se ikinä valmistuakaan, kiitos tulivuoren.

Arkeen palaaminen tuon ihanan reissun ja Johanneksen visiitin jälkeen on ollut aika työlästä. Olisi tehnyt mieli hypätä samaan koneeseen Johanneksen kanssa ja palata siihen loogisuuden ja järjestelmällisyyden luvattuun maahan. Täällä koti-ikävissäni olen jyystänyt Väinämöisen nappeja ja katsonut puoli ysin uutisia netistä ja manaillut tätä maata. Ei oikein tee mieli tehdä mitään joten olen ollut aika paljon kotona. Se on ihan hyvä sinänsä, koska noita kouluhommia on tuolta kolmelta viikolta kertynyt aika paljon ja säästyypähän rahaa kun ei reissaa joka viikonloppua.

Maanantaina kun kotiuduttiin San Joseen, olisi mulla ollut heti samana iltana luento. Max, mun kämppis, kuitenkin sano, että ei kannata mennä, koska koko yliopistoalue on suljettu siellä järjestettävän mielenosoituksen takia. Siitä tuli uutisissakin videokuvaa. Yliopistolaiset, opiskelijat ja opettajat, puolustivat yliopiston autonomista asemaa mellakkapoliiseja vastaan heittelemällä kiviä, huutelemalla iskulauseita ja hyökkäilemällä poliiseja päin. Kaikki oli saanut alkunsa siitä kun poliisi oli tullut yliopistoalueella hakemaan jotain kai(?) talousrikollista. Yliopistoväen mielestä poliisilla ei ole mitään asiaa kampusalueelle ja ne kokevat sen yliopiston autonomisen aseman loukkaamisena. Koko mieletön hulabaloo johtui siis siitä. Ainakin kolme poliisia oli joutunut sairaalaan ja kai myös jotain muita pieniä loukkaantumisia. Poliisi ei nauti täällä ihan samanlaista luottoa, mitä Suomessa - ja ihan syystäkin. Viikonloppuna oli just uutisissa, että kaksi poliisia oli saatu univormut päällä kiinni talon ryöstämisestä. Ne olivat tienneet, että se talo on tyhjänä juuri silloin ja olivat päättäneet tyhjentää sen. Joten kai tuo on ihan perusteltua pitää poliisi erossa yliopistokuvioista, mutta luulisi sen onnistuvan muullakin tavoin kuin heittämällä kiviä.

No, en siis mennyt tuolle luennolle joka oli maanantai-iltana, koska luulin, ettei sitä järjestetä. Nyt kun eilen menin sinne, sain kuulla, että se oli järjestytettykin normaalisti. Opettajan mielestä kolmas poissaoloni kurssilta oli liikaa ja se sanoi, etten voi enää osallistua. Aika hanurista ja epäreilua, koska se antoi mulle luvan olla kaksi kertaa poissa ja kolmas kerta oli sit tuommoinen. No, opettajan kanssa ei paljoa voi neuvotella tuollaisista asioista, mun mielestä se on täällä mieletön patrioottinen auktoriteetti. No, mulla on nyt sitten yksi kurssi vähemmän. Tosin aion kyllä käydä luennoilla, koska se on kaupunkisosiologiaa ja uskon, että siitä on jotain hyötyä opiskeluihini.

Mitäs muuta? Voisin valittaa aika monesta muustakin asiasta. Kuten siitä, että koti on täynnä eläimiä, torakat ja hiiret tuntuvat olevan lisääntyvissä määrin. Koulun vessoissa ei ole vessapaperia. Paikallinen puhelinmonopoli ei toimi. Pesukone tekee reikiä mun vaatteisiin, eikä pese niitä kunnolla. Viisumisäännökset muuttuivat just nyt, joka tarkoittaa sitä, että mun pitää käydä uudestaan joissain viisumipaikoissa toimittamassa taas jotain aivan turhanpäiväistä. Saman ruoan syöminen (papuja, riisiä ja kanaa) ihan joka päivä alkaa kyllästyttää eikä muutenkaan ruokakulttuuri päätä huimaa. Sänky on kova ja ja ja ja ja..valivalivali...

Laitan nyt tämän kaiken valituksen koti-ikävän ja Johanneksen lähdön piikkiin. Eiköhän tän pohjan jälkeen ala taas elämä täällä maistua, toivottavasti ainakin. Tänään on tasan kolme kuukautta vaihtoa jäljellä. Kirjoittelen taas...

Johanneksen fiilikset loppumatkasta

No niin! Mulla alkaa reissu olla sitten lopussa, Annan jäädessä tänne vielä muutamaksi kuukaudeksi lämpöön :> Olisin kyllä voinut jäädä tänne vielä, ei ole mikään hirveä hoppu takasin. Trust me. Paljon tuli kuukaudessa nähtyä erilaista maailmaa: vihreätä ja vehreätä, paljon köyhiä ja joitain vähemmän köyhiä ihmisiä, hienoja näkymiä tulivuorineen ja valkoista hiekkaa Karibian-meren rannalla. Monta tosi pelottavaa bussimatkakokemusta rikkaampana täältä palataan, täysin ehjin nahoin, tietty.

Eurooppaa kauemmas kannattaa tosissaan lähteä jos haluaa nähdä erilaista elämää. Espanjassakin oli tiettyä epäjohdonmukaisuutta ja epäloogisuutta, mutta täällä kaikki oli tapahtuu suuremman kaaoksen keskellä. Turvallisuutta oppii arvostamaan kun näkee joka kadun kulmassa vartijoita katkaistuine pumppuhaulikoineen ja kun lukee ja näkee joka päivä lehdistä kuvia murhista ja rikoksista.

Mieleen jää erityisesti epäjärjestys mikä vallitsee ja rujous minkä keskellä ihmiset elävät, myös jos jonkin näköistä ihmisasutusta tuli nähtyä. Taloja, joista puuttuu seinä, tai hormi tai lattia tai sähköt ja vedet ja kaikki mukavuudet. Siellä sitä vaan elellään viidakon keskellä 2010-luvulla, kanat vipeltää pihalla ja naiset paistaa maissitortilloita avotulilla.

Ei tuollaista köyhyyttä ja muuta tarvitse paljon ajatella kun Suomessa painelee. Suomessa kaikki on niin järjestyksessä ja hyvä niin. Se vaatii uskoa ja luottamusta toisiin ihmisiin ja sosiaalista vastuuta että roskat löytää tiensä roskiin ja että teissä olevat kuopat korjataan, ja että yleisestä hygieniatasosta pidetään huolta. En tiedä mistä se johtuu että vaikuttaa kovasti siltä, että nämä latinot ei paljon huolta kanna ympäristön siisteydestä tai infrastruktuurista. Onko se niin että kaaoksen keskellä ei tiedä mistä aloittaa? Vai eikö sillä tosissaan ole näille mitään väliä? Vai onko pelko omasta selviämisestä niin jokapäiväistä että energiaa ei riitä yhteisölle? Aika isoja kysymyksiä, ei varmoja vastauksia. Näitä väkisinkin tulee pohdittua reissun aikana. Oli alku missä tahansa, tärkeintä olisi että nyt asioille tehtäisiin jotain. Kehitysapu on vaan niin pirhanan pulmallista, eikä muutos voi myöskään tulla täysin ulkoa päin.

Ok, palaan hetkeksi kertomaan vielä loppureissusta. Livingstonissa ihmeeksemme rantojen taso ei päätä huimannut. Rannat olivat luonnontilassa mikä tarkoitti että viidakko ja pusikko ulottui mereen asti. Asuttiin bungalow’ssa hyttysverkkojen suojissa nukkuen. Yksi veneretki tehtiin parhaalle täkäläiselle biitsille, Playa Blancolle. Se oli pieni biitsi, ja pohjassa oli isoja kiviä. Kohokohtia Livingstonissa ollessa oli pari venematkaa korkeahkossa aallokossa, joissa vene kävi tyyliin välillä ilmassa. Parin sadan hepan moottorilla varustettu 15 hengen vene liikku rivakasti. Livingstonista ei jäänyt kuumuuden ja kosteuden lisäksi mieleen muuta kuin Garifuna people eli mustat asukkaat, venematka pitkin rio dulcea, hyttyset, ja itä-eurooppalainen hostellin pitäjä akkeli joka oli jääääätävä.

Livingstonista lähettiin sunnuntaina 1. pääsiäispäivänä aamulla kohti Hondurasia ja Bay Islandsia. Bay Islands on kolmen saaren rykelmä Karibianmeressä, ja me mentiin saarista suurimmalle, Roatanille, lauttamatka kesti 1,5 tuntia missä oli puolitoista tuntia liikaa. Iltapäivällä merellä on korkea aallokko ja sairaaksihan siitä tuli. En sentään laatannu niin kuin monet. Bay Islands on tunnettu loistavista sukellus- ja snorklauspaikoista. Koralliriutat lähtevät ihan rannasta ja kuhisevat elämää.

Roatanilla mentiin päivän arpomisen jälkeen sukelluskouluun. Kurssi kesti neljä päivää ja tehtiin sen aikana neljä sukellusta merellä ja muutama rannassa harjotellen laitteitten käyttöä. Merellä sukeltaessa nähtiin sairaasti kaiken maailman eri kaloja, kohokohtia oli erityisesti yksi kilpikonna, yksi iso rausku, yksi pitkä myrkynvihreä mureena ja mielestäni näin myös vilauksen nenähaista mutta siitä en voi mennä ihan takuuseen.

Joka tapauksessa meren alainen maailma on kokemisen arvoinen juttu! Vaikka sukeltaminen onkin kallis juppiharrastus, siinä missä laskettelukin, niin jos on mahdollisuus niin kannattaa kokeilla. Itsellä oli suuria epäilyjä (kauhua) sukeltamisen suhteen, että meneekö rahat hukkaan mutta ei ne menny, voin suositella. Samalla tuli ylitettyä itsensä monessa suhteessa. En ole aikuisiällä ollut mikään suuri veden ystävä, ja intissäkin tuli uimatesti taitavasti vältettyä, mutta nyt tuli sitten itsellenikin todistetuksi että kyllä siellä veden pinnalla pysyy kun on pakko.

Pari kuvaa Roatanilta:


Johannes opiskelemassa sukelluksen teoriaa. Opettaja ei ollut se penalin terävin kynä, se sekos itsekin kun yritti opettaa mm. kompassin käyttöä.

Johannes tutkailee päivän sukelluksella bongattuja kaloja.

Bay Islands olikin reissun viimeinen varsinainen etappi. Näin elämäni parhaan biitsiin ja tutustutin itseni mereen ja sen eläviin. Kotimatkalla istuttiin käytännössä kolme päivää bussissa. Ensimmäinen yö yövyttiin Tegucicalpassa. Se oli reissun pelottavin kokemus. Seuraava yö nukuttiin Nicaraguassa, Managuassa. On aina yhtä hieno kokemus saapua iltapimeässä keskelle köyhää kaupunginosaa ilman hajua mistään ilmansuunnista saati majoituksista. Heti kun astuu rinkka selässä asemalta kadulle niin nenän edessä huutaa kaksitoista tyyppiä milloin taksia milloin majoitusta ja milloin ruokapaikkaa, ja parhaimmillaan kaikki asiat samaan aikaan. Siitä sitte lähdet johonkin lähimpään hostelliin, missä joku vanha käpy tarjoaa sulle elämääki huonompaa majoitusta kusetushintaan. Siinä on aina mieli korkealla ja kulttuurien arvostus huipussaan (ts. totaalinen hajoaminen).

Matkustaminen monta päivää putkeen on rankkaa. Jostain syystä kun ne bussiasemat tuntuu olevan aina siellä ei-niin-hienolla-alueella. Loppu hyvin kaikki hyvin. Costa Ricaan tullessa tuli mieleen vielä että vitsit tämä maa jäi näkemättä tyystin, mutta kaikkea ei voi voittaa kuukauden matkalla, ens kerralla sitten. Nyt istun tässä viimeistä rauhallista iltaa Annan kotona. Olen päivän tässä touhuillut ja istuskellut koneella yksin kun Annan on pitänyt olla koulussa ja lukea huomiseen tenttiin. Pesin pyykkiä ja tein ruokaa ja olin muutenkin täydellinen kotimies. Mutta se siitä, I'm OUT!