Eurooppaa kauemmas kannattaa tosissaan lähteä jos haluaa nähdä erilaista elämää. Espanjassakin oli tiettyä epäjohdonmukaisuutta ja epäloogisuutta, mutta täällä kaikki oli tapahtuu suuremman kaaoksen keskellä. Turvallisuutta oppii arvostamaan kun näkee joka kadun kulmassa vartijoita katkaistuine pumppuhaulikoineen ja kun lukee ja näkee joka päivä lehdistä kuvia murhista ja rikoksista.
Mieleen jää erityisesti epäjärjestys mikä vallitsee ja rujous minkä keskellä ihmiset elävät, myös jos jonkin näköistä ihmisasutusta tuli nähtyä. Taloja, joista puuttuu seinä, tai hormi tai lattia tai sähköt ja vedet ja kaikki mukavuudet. Siellä sitä vaan elellään viidakon keskellä 2010-luvulla, kanat vipeltää pihalla ja naiset paistaa maissitortilloita avotulilla.
Ei tuollaista köyhyyttä ja muuta tarvitse paljon ajatella kun Suomessa painelee. Suomessa kaikki on niin järjestyksessä ja hyvä niin. Se vaatii uskoa ja luottamusta toisiin ihmisiin ja sosiaalista vastuuta että roskat löytää tiensä roskiin ja että teissä olevat kuopat korjataan, ja että yleisestä hygieniatasosta pidetään huolta. En tiedä mistä se johtuu että vaikuttaa kovasti siltä, että nämä latinot ei paljon huolta kanna ympäristön siisteydestä tai infrastruktuurista. Onko se niin että kaaoksen keskellä ei tiedä mistä aloittaa? Vai eikö sillä tosissaan ole näille mitään väliä? Vai onko pelko omasta selviämisestä niin jokapäiväistä että energiaa ei riitä yhteisölle? Aika isoja kysymyksiä, ei varmoja vastauksia. Näitä väkisinkin tulee pohdittua reissun aikana. Oli alku missä tahansa, tärkeintä olisi että nyt asioille tehtäisiin jotain. Kehitysapu on vaan niin pirhanan pulmallista, eikä muutos voi myöskään tulla täysin ulkoa päin.
Ok, palaan hetkeksi kertomaan vielä loppureissusta. Livingstonissa ihmeeksemme rantojen taso ei päätä huimannut. Rannat olivat luonnontilassa mikä tarkoitti että viidakko ja pusikko ulottui mereen asti. Asuttiin bungalow’ssa hyttysverkkojen suojissa nukkuen. Yksi veneretki tehtiin parhaalle täkäläiselle biitsille, Playa Blancolle. Se oli pieni biitsi, ja pohjassa oli isoja kiviä. Kohokohtia Livingstonissa ollessa oli pari venematkaa korkeahkossa aallokossa, joissa vene kävi tyyliin välillä ilmassa. Parin sadan hepan moottorilla varustettu 15 hengen vene liikku rivakasti. Livingstonista ei jäänyt kuumuuden ja kosteuden lisäksi mieleen muuta kuin Garifuna people eli mustat asukkaat, venematka pitkin rio dulcea, hyttyset, ja itä-eurooppalainen hostellin pitäjä akkeli joka oli jääääätävä.
Livingstonista lähettiin sunnuntaina 1. pääsiäispäivänä aamulla kohti Hondurasia ja Bay Islandsia. Bay Islands on kolmen saaren rykelmä Karibianmeressä, ja me mentiin saarista suurimmalle, Roatanille, lauttamatka kesti 1,5 tuntia missä oli puolitoista tuntia liikaa. Iltapäivällä merellä on korkea aallokko ja sairaaksihan siitä tuli. En sentään laatannu niin kuin monet. Bay Islands on tunnettu loistavista sukellus- ja snorklauspaikoista. Koralliriutat lähtevät ihan rannasta ja kuhisevat elämää.
Roatanilla mentiin päivän arpomisen jälkeen sukelluskouluun. Kurssi kesti neljä päivää ja tehtiin sen aikana neljä sukellusta merellä ja muutama rannassa harjotellen laitteitten käyttöä. Merellä sukeltaessa nähtiin sairaasti kaiken maailman eri kaloja, kohokohtia oli erityisesti yksi kilpikonna, yksi iso rausku, yksi pitkä myrkynvihreä mureena ja mielestäni näin myös vilauksen nenähaista mutta siitä en voi mennä ihan takuuseen.
Joka tapauksessa meren alainen maailma on kokemisen arvoinen juttu! Vaikka sukeltaminen onkin kallis juppiharrastus, siinä missä laskettelukin, niin jos on mahdollisuus niin kannattaa kokeilla. Itsellä oli suuria epäilyjä (kauhua) sukeltamisen suhteen, että meneekö rahat hukkaan mutta ei ne menny, voin suositella. Samalla tuli ylitettyä itsensä monessa suhteessa. En ole aikuisiällä ollut mikään suuri veden ystävä, ja intissäkin tuli uimatesti taitavasti vältettyä, mutta nyt tuli sitten itsellenikin todistetuksi että kyllä siellä veden pinnalla pysyy kun on pakko.
Pari kuvaa Roatanilta:
Johannes opiskelemassa sukelluksen teoriaa. Opettaja ei ollut se penalin terävin kynä, se sekos itsekin kun yritti opettaa mm. kompassin käyttöä.
Johannes tutkailee päivän sukelluksella bongattuja kaloja.
Bay Islands olikin reissun viimeinen varsinainen etappi. Näin elämäni parhaan biitsiin ja tutustutin itseni mereen ja sen eläviin. Kotimatkalla istuttiin käytännössä kolme päivää bussissa. Ensimmäinen yö yövyttiin Tegucicalpassa. Se oli reissun pelottavin kokemus. Seuraava yö nukuttiin Nicaraguassa, Managuassa. On aina yhtä hieno kokemus saapua iltapimeässä keskelle köyhää kaupunginosaa ilman hajua mistään ilmansuunnista saati majoituksista. Heti kun astuu rinkka selässä asemalta kadulle niin nenän edessä huutaa kaksitoista tyyppiä milloin taksia milloin majoitusta ja milloin ruokapaikkaa, ja parhaimmillaan kaikki asiat samaan aikaan. Siitä sitte lähdet johonkin lähimpään hostelliin, missä joku vanha käpy tarjoaa sulle elämääki huonompaa majoitusta kusetushintaan. Siinä on aina mieli korkealla ja kulttuurien arvostus huipussaan (ts. totaalinen hajoaminen).
Matkustaminen monta päivää putkeen on rankkaa. Jostain syystä kun ne bussiasemat tuntuu olevan aina siellä ei-niin-hienolla-alueella. Loppu hyvin kaikki hyvin. Costa Ricaan tullessa tuli mieleen vielä että vitsit tämä maa jäi näkemättä tyystin, mutta kaikkea ei voi voittaa kuukauden matkalla, ens kerralla sitten. Nyt istun tässä viimeistä rauhallista iltaa Annan kotona. Olen päivän tässä touhuillut ja istuskellut koneella yksin kun Annan on pitänyt olla koulussa ja lukea huomiseen tenttiin. Pesin pyykkiä ja tein ruokaa ja olin muutenkin täydellinen kotimies. Mutta se siitä, I'm OUT!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti