Sammakkoseikkailu Santa Rosassa

Wahau, aivan mahtava viikonloppu Santa Rosassa takana: paljon seikkailua, vaellusta, eläimiä ja mukavia ihmisiä. En oikein tiedä mistä aloittaisi, ettei blogitekstistä tulisi aivan tajuttoman pitkä. Vietettiin siis viikonloppu Jaimen biologian luokan kanssa kansallispuisto Santa Rosassa telttailen. Tutkimusviikonlopun teemana oli sammakot.

Perjantaiaamuna saavuttiin Jaimen kanssa kansallispuistoon, päivää muuta luokkaa myöhemmin. Oli hieman kummallista kun koko luokkaa ei näkynyt missään, eikä kukaan metsänhoitajista tiennyt koko porukasta mitään. No, ennakkotietojen mukaisesti lähdettiin kävelemään Playa Naranjolle. Kävelyä olisi ollut yhteensä 18 km, mutta onneksi sama tuppisuu metsänhoitaja otti meidän kaksi kertaa jeeppinsä kyytiin ja ajoi meidät Naranjoon. Pelkästään 6km siinä helteessä oli jo aivan sairaan uuvuttava!



Playa Naranjolla ei ollut ketään, eikä luokkaa näkynyt missään, sen sijaan ihana leiriytymisalue ja 7 km tyhjää rantaviivaa. Odoteltiin luokkaa, nukuttiin päiväunet, bongailtiin eläimiä, vaellettiin vähän lisää ja uitiin. Luokka ei kuitenkaan ikinä saapunut ja me päätettiin kävellä takaisin ennen pimeän tuloa.

Kun saavuttiin ihan lopen uupuneina leiriytymisalueelle takaisin, löydettiin myös muu porukka. He olivat torstai-iltana pitäneet niin isot sammakkohenkiset juhlat, ettei kenestäkään ollut perjantaiaamuna vaeltamaan lähtijäksi. Opettaja oli kuulemma tanssinut sadetanssia (täällä on tosi kuivaa sadekaudesta huolimatta) ja joku oppilaista oli salsannut sammakon kanssa, että semmosta. Meillä kävi siis aika tuuri, ranta oli ehdottomasti vaivan väärti ja matkalla nähtiin apinoita, bambeja, mieletön määrä perhosia, lintuja, koppakuoriaisia (Jaimen suosikkeja), haisunäätä, paljon kuolleita sammakoita, iguaaneja, kalkkunoita…

Väsymyksestä johtuen alettiin heti saavuttuamme valmistua yöpuulle. Pimeän tullen viidakosta tulee kuitenkin aika pelottava paikka,ainakin mulle. Siellä oikeasti suhisee ja aika kovaa. Pari minuuttia leiriytymisen jälkeen joku eläin (varmaan muurahainen) puraisi mua käteen ja ensimmäistä kertaa telttaan mentyäni, patjan paikalla oli mieletön koppakuoriainen, joka kuulemma olisi purrut tosi kovaa jos en olisi sitä huomannut.Olin niin valmis maksamaan omaisuuden siitä, että joku olisi tullut hakemaan mut pois sieltä. Yritin kelata päässäni kaikki mahdollisuudet eri yöpymiseen. Ajattelin mm. odottavani teltan ulkopuolella penkillä istuen auringon nousua. Teltta ei yhtään houkutellut, joka paikkaa väsytti ja nuudelit iltaruoaksi ei paljoa piristänyt. No, loppujen lopuksi ei tarvinnut kovin pitkään harkita sitä istualtaan nukkumista, koska selvisi, että olemme lähdössä joelle sammakkoekskursiolle.

Pikku joki, minne mentiin, oli täynnä sammakoita ja muuta elämää. Oli se aika vaikuttava kokemus kun pimeässä näkyi vaan otsalamppujen lisäksi lukuisten tulikärpästen pyrstöt ja sammakot kurnuttivat toinen toistaan häiriintyneemmin. Opettaja ja jotkut ryhmän pahimmat eräjormat pyydystivät sammakoita muille ihailtaviksi. Mulle ne kaikki olivat semisamanlaisia rupisammakoita, mutta voi sitä hehkutuksen määrää kun aina löytyi joku uusi laji (Aah, miten söpö! Ihana! Täydellinen! Mielettömät räpylät! Ihana väri) jep.jep.

Myös se seikka selvisi käytännössä, että siellä missä on paljon sammakoita, on myös käärmeitä. Opettajan johdolla ihailtiin (kauhisteltiin) yhtä vähän isompaa ja myrkyllisempää ja toista vähän pienempää ja vähemmän myrkyllistä limanuljaskaa. En voi kieltää, että parin tunnin sammakkometsästyksen aikana en olisi pariin kertaan joutunyt asettamaan itselleni vakavasti kysymystä: MITÄ IHMETTÄ MINÄ TEEN TÄÄLLÄ?? Hyvä puoli käärmeissä ja metsässä oli se, että joelta kotiuduttuamme ei se oma teltta(tai siis Jaimen mulle lainaaman ja niin pieni, että jouduin nukkumaan polvet koukussa) tuntunut pahalta laisinkaan.

Koska sadekausi on tosiaan myöhässä ja kansallispuisto on rutikuiva, eikä otollinen sammakobongailulle, oli lauantai puhtaasti biitsipäivä. Opettajan johdolla valloitimme pari upeata, täysin tyhjää ja vaikeasti saavutettavaa rantaa, 11 ihmistä saman yliopiston pienen pick upin kyydissä. Illalla syötiin hyvin ja ei paljon muuta. Kaikki harjoittelut eivät kuulemma ole ihan näin rentoja. Tuntui lähinnä hyvin opastetulta, ilmaiselta telttaretkeltä mielettömässä luonnossa. Ja seuraavana päivänä järkyttävä sammakkoseikkailukin vaihtui ainutlaatuiseksi kokemukseksi. Nyt olisin valmis palaamaan telttaretkelle vaikka saman tien.

Keskiiviikkona on toinen sosiologian koe, joten seuraavat päivät menee opiskellen. Täällä Marx on edelleen aika kovassa huudossa ja se on vaan niin tylsäää…

Viikonlopun suunnitelmat

Jees, lähden viikonlopuksi Jaimen ja sen biologian luokan kanssa kansallispuisto Santa Rosaan vaeltamaan. Se on Costa Rican pohjoisosassa, ihan tuossa Nicaraguan rajalla, kuulemma mielettömän kaunis paikka. Viikonlopuksi on siis tiedossa telttailua, vaeltamista, pussiruokaa ja rikasta luontoa. Onneksi lähden matkaan biologien kanssa, koska itse pystyn tunnistamaan tuhansista eläimistä ehkä kaksi (nuo noissa kuvissa). Matkan päämääränä on luonnontilassa oleva kaunis ranta, mutta se edellyttää 23km vaellusta tajuttomassa kuumuudessa. Viimeksi kun kävin tuolla Guanacasten alueella, oli siellä niin kuuma, että silmälasit olivat kokoajan huurussa. Heh, mutta siistii silti, odotan innolla.



Viime viikolla aloitin tanssitunnit Merecumbessa. Pyörin siellä keskiviikkoisin viisi tuntia kerralla ja se on kyllä tosi hauskaa. Opetellaan salsaa, merengueta, cumbiaa ja myös joitain muita lattareita. Meininki on ihan eri mitä Suomessa tanssitunneilla. Ensiksi opetellaan tietysti rytmi, mutta sen jälkeen heti lähdetään tanssimaan. Sillä ei ole niin väliä miten kukakin vetää, pääasia että tekee sen rytmissä. Ja välillä kyllä näkee sellaista antautumista, ilman tietokaan tanssitaidoista, mitä Suomessa voi nähdä vaan baarissa juuri ennen sulkemista. Mutta siis tykkään!!

Kirjoittelen ensi viikolla kokemuksista Santa Rosasta. Hauskaa viikonloppua sinne!

Tamagringo

Viikonloppu vierähti leppoisissa tunnelmissa Tyynenmeren rannalla. Lähdettiin liikkeelle sekalaisella porukalla torstai-iltana. Mua vähän pelotti matkaseura, koska se koostui lähinnä jenkeistä ja tämän vaihdon aikana olen vain huomannut, että meillä on niin eri ajatukset melkein kaikesta, erityisesti siitä miten lomaillaan.

No, en halunnut jäädä San Joséseen, joten otin riskin ja liityin joukkoon. Oltiin Tamarindo nimisessä superturistipaikassa siis sunnuntaihin asti. Sitä kutsutaan myös nimellä Tamagringo (gringo=jenkki), koska se on täynnä jenkkejä. Paikallisesta meiningistä ei juuri pääse nauttimaan, mutta vastapainona on se, että alue on suhteellisen turvallinen, palvelut toimivat ja ravintoloiden taso voittaa San Josén tarjonnan. Joten ehkä mulla oli sitten loppujen lopuksi ihan otollinen seurue tutustua tällaiseen jenkkipaikkaan. Päätin olla marmattamatta ja antauduin mukaan amerikkalaiseen lomailuun; syötiin aamupalaksi pannukakkuja, lounaaksi pähkinävoi-marmeladivoileipiä ja illalliseksi hampurilaisia.
Rannat oli varsin hyvät, erityisesti surffaukselle, jota en tosin VIELÄ ole päässyt kokeilemaan, mutta tarkoituksena olisi. Atenaksen kanssa käytiin päivän reissulla jonkin matkan päässä Playa Conchalilla. Se on tähän asti kaunein näkemäni ranta Costa Ricassa. Hiekan sijaan ranta oli nimensä mukaisesti simpukankuorisilppua.

Atenas, siis se kenen poikaystävä kuoli Meksikossa meidän Bocas del Toron reissun aikana, oli nyt ensimmäistä kertaa mukana reissaamassa Bocasin jälkeen. Ja olihan se aika vaikeaa. Atenas kaipaa Meksikoon ja itkeskelee vähän väliä eikä tunnu oikein olevan läsnä. Atenaksen poikaystävä kuoli siis auto-onnettomuudessa Meksiko Cityssä kaksi kuukautta sitten. Luultavasti se, mitä tässä onnettomuudessa tapahtui, ei tule koskaan selviämään, koska onnettomuuskuskin perheellä on niin korkea-arvoisia sukulaisia. Perhe väittää, että kyydissä ollut 14-vuotias tyttö, joka myös menehtyi, olisi ollut kuskina, vaikka kaikki tietävät että kuskina oli hänen isosiskonsa. Näin hänen isosiskonsa säästyy vankilalta ja kovilta vahingonkorvauksilta. Matkan varrella on lukuisia turvakameroita joista asian voisi tarkistaa ja onnettomuuden kulku selvittää, mutta yksinkertaisesti mitään ei vain tapahdu ja kaikki tietävät, että se johtuu tämän perheen suhteista hallituksessa oleviin poliitikkoihin. Atenas sanoi, että epätietoisuus siitä mitä tuon yön aikana tapahtui on melkein kaikista riipivintä ja ettei hän usko, että asia tulee ikinä selviämään, ellei tämä kuski jostain syystä halua itse tunnustaa.

Tästä onnettomuudesta ei voi olla tulematta mieleen se suomalaisen ihmisoikeustarkkailijan murha Oaxacassa viime viikolta. Kun olen kertonut tästä meksikolaisille kavereilleni, he sanovat, että ei ole mitään mahdollisuutta, että murhaajat saataisiin kiinni. He sanovat, että Oaxacan alueella on jo pitkään ollut levotonta, ihmisiä kuolee kokoajan ja Oaxacan paikallishallitus on mukana näissä sotkuissa. Ja jos joku nyt kiinni napattaisiin kansainvälisen paineen takia, niin se ei olisi ainakaan se oikea rikollinen, vaan joku sijaiskärsijä. Mielestäni on hyvä, että Suomen valtio lähetti Meksikolle nootin asian selvittämiseksi. Halonen, Stubb ja Suomen suurlähetystö Meksikossa olivat käsittääkseni reagoineet asiaan varsin nopeasti. Olen kuullut, että monet kansainväliset järjestöt ovat seuranneet jännityksellä Suomen toimintaa tämän asian suhteen, koska tähän mennessä ”kv-silmillä” on ollut turvattu asema Meksikossa ja jos Suomi ei olisi reagoinut asiaan ripeästi, saattaisi monien muidenkin aktivistien tilanne paikalla vaarantua entisestään.

Aah, ihan sairaan monimutkaista ja likaista hommaa tämä politiikka näissä latinomaissa. Tuntuu siltä, että kun olin Dominikaanisessa vaihdossa, olin vielä niin junnu, että otin kaiken annettuna vastaan ja vain tyytyväisenä porskutin menemään. Nyt ei vaan voi suodattaa kaikkea mitä kuulee ja näkee ja siitä siis tämän ainainen paasaus. Mitä olen itsestäni oppinut tämän vaihdon aikana, on se, että en ole tarpeeksi idealisti enkä optimisti, että lähtisin tuon suomalaisen aktivistin tavoin parantamaan maailmaa oman henkeni uhalla. Nop. Suomen ongelmat tuntuu paljon ratkaistavimmilta näiden rinnalla.

Pura vida en San José

Ok, päivitän nyt blogia jo paremmilla fiiliksillä. Tuli itse asiassa vähän huono omatunto kun viitinkin valittaa noin paljon tuossa viimeisessä postauksessani. Tsillailen täällä ihanteellisessa ilmastossa toisella puolen maapalloa mielenkiintoisten ihmisten ympäröimänä, eikä paljon stressi paina ja mie vielä viitin avautua noin urakalla, hohhoijaa.. no, toivottavasti ei tule enää samanlaisia postauksia, pahoittelen :)

Huomenna on mun ensimmäinen esitelmä koulussa ja olen sitä väkertänyt tässä viimeiset päivät ihan urakalla. Vähän tuo neomarxismin teorioiden avaaminen luokan edessä espanjaksi jännittää, mutta eiköhän se siitä. Saan aina niitä ulkomaalaispinnoja kuitenkin :) Huomenna kun esitelmä on ohi niin ajattelin painella rannalle loppuviikoksi, luultavasti tällä kertaa Tyynenmeren puolelle.

Mikä viimepäivinä on ollut parasta, on se, että alan pikkuhiljaa tutustua noihin paikallisiin luokkakavereihini. Täällä on oikeasti paljon vaikeampi saada uusia kavereita paikallisista mitä Dominikaanisessa. Ihmiset eivät ole niin päällekäyviä, puheliaita ja välittömiä. Välillä meininki muistuttaa enemmän Suomea mitä ajatusta lattareista. Dominikaanisessa kun ensimmäisinä koulupäivinä olin koulun keskipiste ja kaikki halusi vuorotellen jutella, niin täällä saa itse hakeutua juttelemaan muiden kanssa. Toisaalta on ihan kiva, että saa olla vähän rauhassa, mutta toisaalta vähän vaikeampi tutustua ihmisiin.

Vaikka Costa Rica on yksi Latinalaisen Amerikan vakaimmista ja kehittyneimmistä valtioista, on täällä tosi moni asia edelleen aika rempallaan. Yksi niistä on esimerkiksi niinkin perustava juttu kuin demokratia. Keski- ja yläluokka kyllä puhuvat paljon politiikasta ja tiedostavat puolueiden väliset erot, mutta sitten on ne köyhät, yhteiskunnasta uloslyödyt, joilla on kyllä äänestysoikeutensa, mutta joka on niiltä monin tavoin poisostettavissa. Alaluokka on puolueille tärkeä äänestysjoukko..ja monesti myös valitettavan helppo.

Luis, yksi valtio-opin opiskelija, kertoi kuinka niillä on ollut semmoisia harjoittelujaksoja missä ne ovat käyneet tutustumassa näille köyhille aluille (esim. aikaisemmin blogissani mainitsema Limonin alue), missä joka vaalien alla poliitikot käyvät käytännössä ostamassa äänensä. Se tarkoittaa sitä, että halukkaiden äänestäjien nimet laitetaan listaan ja näin he sitoutuvat äänestämään sopimuksen toista osapuolta, presidenttiehdokasta tai puoluetta. Tästä vastalahjaksi he saavat milloin mitäkin: polkupyörän, rakennustarvikkeita, ruoka- tai muun avustuspaketin yms. Ja näille köyhille, joilla ei ole edes lattiaa kodissaan, sellaiset avustuspaketit ovat tietysti onnenpotku. Kun asiat eivät äänestämällä kuitenkaan miksikään heidän kohdallaan muutu, vaikka vallassa olisi mikä tahansa puolue, niin tämä on nopea keino vaikuttaa omaan ja perheensä hyvinvointiin. Tällaiselle demokratialle on espanjaksi oma sanansakin: democracia clientista, vapaasti käännettynä asiakasdemokratia ja vaikuttaa siltä, että hyvin tunnettu demokratian muoto koko mantereella. Tämä on yksi syy siihen miksi kehitysapu ja muu rahavirta ulkomailta ei missään nimessä saisi mennä suoraan valtiolle vaan läpinäkyvien organisaatioiden kautta maahan jollain muulla tavalla.

Näin toimii demokratia siis Costa Ricassa, jossa vaaleja pidetään rehellisinä ja valtiota demokraattisena. Voin vaan kuvitella mitä demokratia tarkoittaa maissa jotka kansainvälisestikin on leimattu epädemokraattisiksi. Tai sitten tuossa maailman suurimmassa demokratiassa, Intiassa, jossa ihan kaikki on kaupan. Luettiin Guatemalan matkan aikana Johanneksen kanssa aika hauska kirja. Semmoinen kuin Aravid Adigan Valkoinen tiikeri. Siinä vähän ohimennen kuvattiin näitä Intian katastrofaalisia vaaleja jotka ovat lähinnä demokratian irvikuva. (Hyvä kirja muuten, suosittelen).

Täytyy sanoa, että oikeastaan nyt vasta ymmärrän ehkä vähän konkreettisemmin sen, mitä halutaan sanoa sillä, että demokratia on huonoista vaihtoehdoista paras tähän mennessä keksitty valtion hallintomuoto.

Jep, sellaista tällä kertaa. Aion painella nyt päikkäreille.. Palataan asiaan ensi viikolla! Niin ja hyvää vappua Suomeen! Juokaa simaa ja syökää munkkeja :)

PS. Sain seuraa New Yorkiin heinäkuussa! Se varmistu tänään, kun Mildred sai ostettua sen lentoliput, jei.

Hieman valitusta

Ei se Johanneksen matka sitten vielä loppunutkaan. Ensin se jäi jumiin Houstoniin ja oli siellä jonkun neljä yötä. Tänään se onneksi pääsi edes odottamaan lentoa New Yorkiin, joten ei huono laisinkaan. Sieltä kai matka jatkuu sitten torstaina jotain kautta Suomeen. Joten ainakin viikko ylimääräistä reissua kertyy. Ei kai sitä muuten mikään olisi reissatessa, mutta Johanneksella on kandin palautus viikon päästä. Siis kandin, joka ei ole vielä valmis. Niin saa nyt nähdä kerkeääkö se ikinä valmistuakaan, kiitos tulivuoren.

Arkeen palaaminen tuon ihanan reissun ja Johanneksen visiitin jälkeen on ollut aika työlästä. Olisi tehnyt mieli hypätä samaan koneeseen Johanneksen kanssa ja palata siihen loogisuuden ja järjestelmällisyyden luvattuun maahan. Täällä koti-ikävissäni olen jyystänyt Väinämöisen nappeja ja katsonut puoli ysin uutisia netistä ja manaillut tätä maata. Ei oikein tee mieli tehdä mitään joten olen ollut aika paljon kotona. Se on ihan hyvä sinänsä, koska noita kouluhommia on tuolta kolmelta viikolta kertynyt aika paljon ja säästyypähän rahaa kun ei reissaa joka viikonloppua.

Maanantaina kun kotiuduttiin San Joseen, olisi mulla ollut heti samana iltana luento. Max, mun kämppis, kuitenkin sano, että ei kannata mennä, koska koko yliopistoalue on suljettu siellä järjestettävän mielenosoituksen takia. Siitä tuli uutisissakin videokuvaa. Yliopistolaiset, opiskelijat ja opettajat, puolustivat yliopiston autonomista asemaa mellakkapoliiseja vastaan heittelemällä kiviä, huutelemalla iskulauseita ja hyökkäilemällä poliiseja päin. Kaikki oli saanut alkunsa siitä kun poliisi oli tullut yliopistoalueella hakemaan jotain kai(?) talousrikollista. Yliopistoväen mielestä poliisilla ei ole mitään asiaa kampusalueelle ja ne kokevat sen yliopiston autonomisen aseman loukkaamisena. Koko mieletön hulabaloo johtui siis siitä. Ainakin kolme poliisia oli joutunut sairaalaan ja kai myös jotain muita pieniä loukkaantumisia. Poliisi ei nauti täällä ihan samanlaista luottoa, mitä Suomessa - ja ihan syystäkin. Viikonloppuna oli just uutisissa, että kaksi poliisia oli saatu univormut päällä kiinni talon ryöstämisestä. Ne olivat tienneet, että se talo on tyhjänä juuri silloin ja olivat päättäneet tyhjentää sen. Joten kai tuo on ihan perusteltua pitää poliisi erossa yliopistokuvioista, mutta luulisi sen onnistuvan muullakin tavoin kuin heittämällä kiviä.

No, en siis mennyt tuolle luennolle joka oli maanantai-iltana, koska luulin, ettei sitä järjestetä. Nyt kun eilen menin sinne, sain kuulla, että se oli järjestytettykin normaalisti. Opettajan mielestä kolmas poissaoloni kurssilta oli liikaa ja se sanoi, etten voi enää osallistua. Aika hanurista ja epäreilua, koska se antoi mulle luvan olla kaksi kertaa poissa ja kolmas kerta oli sit tuommoinen. No, opettajan kanssa ei paljoa voi neuvotella tuollaisista asioista, mun mielestä se on täällä mieletön patrioottinen auktoriteetti. No, mulla on nyt sitten yksi kurssi vähemmän. Tosin aion kyllä käydä luennoilla, koska se on kaupunkisosiologiaa ja uskon, että siitä on jotain hyötyä opiskeluihini.

Mitäs muuta? Voisin valittaa aika monesta muustakin asiasta. Kuten siitä, että koti on täynnä eläimiä, torakat ja hiiret tuntuvat olevan lisääntyvissä määrin. Koulun vessoissa ei ole vessapaperia. Paikallinen puhelinmonopoli ei toimi. Pesukone tekee reikiä mun vaatteisiin, eikä pese niitä kunnolla. Viisumisäännökset muuttuivat just nyt, joka tarkoittaa sitä, että mun pitää käydä uudestaan joissain viisumipaikoissa toimittamassa taas jotain aivan turhanpäiväistä. Saman ruoan syöminen (papuja, riisiä ja kanaa) ihan joka päivä alkaa kyllästyttää eikä muutenkaan ruokakulttuuri päätä huimaa. Sänky on kova ja ja ja ja ja..valivalivali...

Laitan nyt tämän kaiken valituksen koti-ikävän ja Johanneksen lähdön piikkiin. Eiköhän tän pohjan jälkeen ala taas elämä täällä maistua, toivottavasti ainakin. Tänään on tasan kolme kuukautta vaihtoa jäljellä. Kirjoittelen taas...

Johanneksen fiilikset loppumatkasta

No niin! Mulla alkaa reissu olla sitten lopussa, Annan jäädessä tänne vielä muutamaksi kuukaudeksi lämpöön :> Olisin kyllä voinut jäädä tänne vielä, ei ole mikään hirveä hoppu takasin. Trust me. Paljon tuli kuukaudessa nähtyä erilaista maailmaa: vihreätä ja vehreätä, paljon köyhiä ja joitain vähemmän köyhiä ihmisiä, hienoja näkymiä tulivuorineen ja valkoista hiekkaa Karibian-meren rannalla. Monta tosi pelottavaa bussimatkakokemusta rikkaampana täältä palataan, täysin ehjin nahoin, tietty.

Eurooppaa kauemmas kannattaa tosissaan lähteä jos haluaa nähdä erilaista elämää. Espanjassakin oli tiettyä epäjohdonmukaisuutta ja epäloogisuutta, mutta täällä kaikki oli tapahtuu suuremman kaaoksen keskellä. Turvallisuutta oppii arvostamaan kun näkee joka kadun kulmassa vartijoita katkaistuine pumppuhaulikoineen ja kun lukee ja näkee joka päivä lehdistä kuvia murhista ja rikoksista.

Mieleen jää erityisesti epäjärjestys mikä vallitsee ja rujous minkä keskellä ihmiset elävät, myös jos jonkin näköistä ihmisasutusta tuli nähtyä. Taloja, joista puuttuu seinä, tai hormi tai lattia tai sähköt ja vedet ja kaikki mukavuudet. Siellä sitä vaan elellään viidakon keskellä 2010-luvulla, kanat vipeltää pihalla ja naiset paistaa maissitortilloita avotulilla.

Ei tuollaista köyhyyttä ja muuta tarvitse paljon ajatella kun Suomessa painelee. Suomessa kaikki on niin järjestyksessä ja hyvä niin. Se vaatii uskoa ja luottamusta toisiin ihmisiin ja sosiaalista vastuuta että roskat löytää tiensä roskiin ja että teissä olevat kuopat korjataan, ja että yleisestä hygieniatasosta pidetään huolta. En tiedä mistä se johtuu että vaikuttaa kovasti siltä, että nämä latinot ei paljon huolta kanna ympäristön siisteydestä tai infrastruktuurista. Onko se niin että kaaoksen keskellä ei tiedä mistä aloittaa? Vai eikö sillä tosissaan ole näille mitään väliä? Vai onko pelko omasta selviämisestä niin jokapäiväistä että energiaa ei riitä yhteisölle? Aika isoja kysymyksiä, ei varmoja vastauksia. Näitä väkisinkin tulee pohdittua reissun aikana. Oli alku missä tahansa, tärkeintä olisi että nyt asioille tehtäisiin jotain. Kehitysapu on vaan niin pirhanan pulmallista, eikä muutos voi myöskään tulla täysin ulkoa päin.

Ok, palaan hetkeksi kertomaan vielä loppureissusta. Livingstonissa ihmeeksemme rantojen taso ei päätä huimannut. Rannat olivat luonnontilassa mikä tarkoitti että viidakko ja pusikko ulottui mereen asti. Asuttiin bungalow’ssa hyttysverkkojen suojissa nukkuen. Yksi veneretki tehtiin parhaalle täkäläiselle biitsille, Playa Blancolle. Se oli pieni biitsi, ja pohjassa oli isoja kiviä. Kohokohtia Livingstonissa ollessa oli pari venematkaa korkeahkossa aallokossa, joissa vene kävi tyyliin välillä ilmassa. Parin sadan hepan moottorilla varustettu 15 hengen vene liikku rivakasti. Livingstonista ei jäänyt kuumuuden ja kosteuden lisäksi mieleen muuta kuin Garifuna people eli mustat asukkaat, venematka pitkin rio dulcea, hyttyset, ja itä-eurooppalainen hostellin pitäjä akkeli joka oli jääääätävä.

Livingstonista lähettiin sunnuntaina 1. pääsiäispäivänä aamulla kohti Hondurasia ja Bay Islandsia. Bay Islands on kolmen saaren rykelmä Karibianmeressä, ja me mentiin saarista suurimmalle, Roatanille, lauttamatka kesti 1,5 tuntia missä oli puolitoista tuntia liikaa. Iltapäivällä merellä on korkea aallokko ja sairaaksihan siitä tuli. En sentään laatannu niin kuin monet. Bay Islands on tunnettu loistavista sukellus- ja snorklauspaikoista. Koralliriutat lähtevät ihan rannasta ja kuhisevat elämää.

Roatanilla mentiin päivän arpomisen jälkeen sukelluskouluun. Kurssi kesti neljä päivää ja tehtiin sen aikana neljä sukellusta merellä ja muutama rannassa harjotellen laitteitten käyttöä. Merellä sukeltaessa nähtiin sairaasti kaiken maailman eri kaloja, kohokohtia oli erityisesti yksi kilpikonna, yksi iso rausku, yksi pitkä myrkynvihreä mureena ja mielestäni näin myös vilauksen nenähaista mutta siitä en voi mennä ihan takuuseen.

Joka tapauksessa meren alainen maailma on kokemisen arvoinen juttu! Vaikka sukeltaminen onkin kallis juppiharrastus, siinä missä laskettelukin, niin jos on mahdollisuus niin kannattaa kokeilla. Itsellä oli suuria epäilyjä (kauhua) sukeltamisen suhteen, että meneekö rahat hukkaan mutta ei ne menny, voin suositella. Samalla tuli ylitettyä itsensä monessa suhteessa. En ole aikuisiällä ollut mikään suuri veden ystävä, ja intissäkin tuli uimatesti taitavasti vältettyä, mutta nyt tuli sitten itsellenikin todistetuksi että kyllä siellä veden pinnalla pysyy kun on pakko.

Pari kuvaa Roatanilta:


Johannes opiskelemassa sukelluksen teoriaa. Opettaja ei ollut se penalin terävin kynä, se sekos itsekin kun yritti opettaa mm. kompassin käyttöä.

Johannes tutkailee päivän sukelluksella bongattuja kaloja.

Bay Islands olikin reissun viimeinen varsinainen etappi. Näin elämäni parhaan biitsiin ja tutustutin itseni mereen ja sen eläviin. Kotimatkalla istuttiin käytännössä kolme päivää bussissa. Ensimmäinen yö yövyttiin Tegucicalpassa. Se oli reissun pelottavin kokemus. Seuraava yö nukuttiin Nicaraguassa, Managuassa. On aina yhtä hieno kokemus saapua iltapimeässä keskelle köyhää kaupunginosaa ilman hajua mistään ilmansuunnista saati majoituksista. Heti kun astuu rinkka selässä asemalta kadulle niin nenän edessä huutaa kaksitoista tyyppiä milloin taksia milloin majoitusta ja milloin ruokapaikkaa, ja parhaimmillaan kaikki asiat samaan aikaan. Siitä sitte lähdet johonkin lähimpään hostelliin, missä joku vanha käpy tarjoaa sulle elämääki huonompaa majoitusta kusetushintaan. Siinä on aina mieli korkealla ja kulttuurien arvostus huipussaan (ts. totaalinen hajoaminen).

Matkustaminen monta päivää putkeen on rankkaa. Jostain syystä kun ne bussiasemat tuntuu olevan aina siellä ei-niin-hienolla-alueella. Loppu hyvin kaikki hyvin. Costa Ricaan tullessa tuli mieleen vielä että vitsit tämä maa jäi näkemättä tyystin, mutta kaikkea ei voi voittaa kuukauden matkalla, ens kerralla sitten. Nyt istun tässä viimeistä rauhallista iltaa Annan kotona. Olen päivän tässä touhuillut ja istuskellut koneella yksin kun Annan on pitänyt olla koulussa ja lukea huomiseen tenttiin. Pesin pyykkiä ja tein ruokaa ja olin muutenkin täydellinen kotimies. Mutta se siitä, I'm OUT!

Paasiainen Livingstonissa

Saavuttiin eilen iltana Karibian rannalle, pieneen kaupunkiin nimelta Livingston. Tanne ei paase kuin jokea pitkin veneella, tieyhteyksia ei siis ole. Meininki on kuin jossain aivan toisessa maassa verrattuna naihin pariin ekaan viikkoon mitka ollaan viettetty ylangoilla pienissa intiaanikylissa. Taalla on KUUMAA ja KOSTEAA - ja Johannes HIKOILEE. Ihmiset on pitkia, mustia, kova-aanisia ja hirveella egolla varustettuja, siis jotain aivan muuta kuin pienet ja hiljaiset intiaanit. Meininki on aika samantapainen mita Dominikaanisessa. En sitten tieda johtuuko se tasta meresta ja ilmastosta vai suuresta afrovaestosta.

Ollaan taalta vuokrattu pieni bungalow paasiaisen yli. Aiotaan vaan loikoilla riippumatossa, syoda ihania merenelavia ja lueskella, kai joitan lahirantoja pitaisi myos kayda tsekkaamassa. Maanantaina tai tiistaina lahdetaan sitten jo paluumatkalle kohti Costa Ricaa. Tarkoituksena olisi pysahtya viela Hondurasissa, mutta sitten koulu ja arki kutsuu niin mua kuin Johannestakin.

Johannes:
kuuma taalla tosiaan on, mutta merta katsellessa ja riippumatossa loikoillessa olo lahentelee taydellista huolettomuutta. sosiologian kirja sylissa muistuttaa kuitenkin todellisuudesta joka odottaa siella jossain maapallon toisella laidalla. huomenna lahetaan biitsille ja pulahtelemaan karibianmereen, tahan mennessa on tullut uitua vain makeassa vedessa semuc champeyssa, luonnonaltaissa ja luolassa kynttilan valossa.

Kaikki hyvin. Ei tulla paivittamaan blogia varmaan ennen Hondurasia, joten hyvaa paasiaista Suomeen ja hasta luego!