Heih ja terveiset New Yorkista. Täällä on ihanaa. Aurinko paistaa ja näkemistä ja tekemistä riittää. Kirjoitan nyt vielä viimeisen tekstin blogiini päättääkseni tämän. Tiistaina siis lähden täältä ja keskiviikkoaamuna palaan Suomeen. On kyllä kiva palata. Vaihto Costa Ricassa oli hieno ja varsin antoisa kokemus ja blogin pitäminen on ollut mukava harrastus ja toiminut ikään kuin päiväkirjana itselleni. On ollut kiva tietää, että muitakin lukijoitakin on ollut kuin äiti, jonka pyynnöstä tätä alotin rustata.
Täällä New Yorkissa ollaan mm. shoppailtu (tietysti!), lenkkeilty Central Parkissa, syöty hyvin ja ravattu aamusta iltaan pitkin Manhattanin katuja. Erityisesti kana-riisi-papu- ruokavalion jälkeen mieletön valinnanpaljous ruoassa on ilahduttanut sydäntä ja vatsaa. Oi, olisipa joskus mahdollisuus asua Manhattanilla jonkin aikaa.
Mieli selvästikin käsittelee tätä Costa Ricasta Suomeen paluumuuttamista. Costa Ricassa juoksee joka puolella kanoja vapaana, erityisesti maaseudulla ja pikku kylissä mutta myös San Josessa. Näin eilen yönä unta, että sain ruskean kanan hoidettavakseni, mutta olinkin talvisessa Suomessa keskellä lumimaisemaa enkä saanut sille mistään syömistä. Se raukka yritti raapia jäähilettä pakkaslumesta sapuksaksi. Juostiin sitten kilpaa sen kanan kanssa pitkin lumimaisemaa ruokaa etsien. :)
Että semmosta. Kiitoksi lukijoille ja ollaan yhteyksissä keskiviikon jälkeen, jeee!
perjantai 23. heinäkuuta 2010
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Lähtövalmiina kalajutuista huolimatta
Ei ole todellista. Olen unohtanut mun pankkitunnuksen jota olen käyttänyt viimeiset, ainakin viisi vuotta. Tulin nettiin käymään hieman huolestuneena rahatilanteesta ja nyt se ei vaan tule tuolta pääkopasta ulos. Ehkä sen unohtaminen toimii itsesuojeluna niin ei tarvitse ihan tarkaan tietää miten vähán sitá rahaa todellisuudessa onkaan! :) Mut siis nyt on aikaa kirjoittaa, sen muistumista odotellessa.
Ollaan siis takaisin Costa Ricassa ja olen vakaasti sitä mieltä, että nyt on hyvä aika lähteä kotiin. Costa Rican biitsit, sademetsät ja varsinkin kaupungit on niin nähty. Vaikka valkonaama-apina herättää aamulla ja kahden kämmenen kokoinen karvahämähäkki hiippailee vieressä ennen nukkumaanmenoa, en oikein enää saa sitä hurmiota mitä matkustellessa yleensä. Parasta mitä voi ajatella on Suomen kesä, mansikat ja mökki. (ja vohvelit, muut marjat, muut ruoat, Hietsun kirppari...muun muassa :)
Tultiin torstaina takaisin Costa Rican puolelle. Haluttiin etsiä joku paikka mikä ei olisi täysin jenkkien valtaama ja siksi Mildred valitsi meille aivan Nicaraguan rajalla olevan Bahia de las Salinasin. Se, ettei siellá ole turisteja toi sitten mukanaan myös hieman ongelmia. (aah, nyt se pankkinumero tuli jostain tuolta alitajunnasta:) ) Ja ongelmista johtuen yövyttiin ensimmäinen yö perheresortissa ylihintaan nauttien ilmastoinnista ja uima-altaassa. Toisena päivänä löydettin sitten mieletön majapaikka keskeltä metsää. Oltiin ranskalaisen hippipariskunnan ensimmáiset turistit kahteen kuukauteen ja palvelu oli sen mukainen. Voin suositella lämpimästi: Bahia de las Salinas: Las Cabinas Sandìa. Paikka itsessään oli hyvin turisteilta sáilynyt lande jossa oli paljon kauniita rantoja ja sademetsää.
Ehdottomasti parasta tänä aikana on ollut eilinen kalastusreissu paikallisen kalastajan ja hänen kahden poikansa kyydissä. Viisi tuntia puuveneeessä ja nostettiin siimoilla kalaa kuin pipoa, ensin törkeessä kuumuudessa (mildred palo lisäá) ja sen jälkeen kaatosateessa. Ensimmáiset kalat oli rumia ja myrkyllisiä pallokaloja, mutta sitten kalaonni vaihtui ja illallisesta tuli ihana!
Jees, ei sen kummempaa tállä erää. Odotetaan bussia täällä Liberiassa. Mennään vielä vikaks yöks Playa Conchalille. Sitten kotiin pakkaamaan ja pesemään pyykkiä.
Huomenna laitan jotain hyviä kuvia!
Pusuja Johannekselle ja Mildrediltä terveisiä erityisesti Varpulle :)
Ollaan siis takaisin Costa Ricassa ja olen vakaasti sitä mieltä, että nyt on hyvä aika lähteä kotiin. Costa Rican biitsit, sademetsät ja varsinkin kaupungit on niin nähty. Vaikka valkonaama-apina herättää aamulla ja kahden kämmenen kokoinen karvahämähäkki hiippailee vieressä ennen nukkumaanmenoa, en oikein enää saa sitä hurmiota mitä matkustellessa yleensä. Parasta mitä voi ajatella on Suomen kesä, mansikat ja mökki. (ja vohvelit, muut marjat, muut ruoat, Hietsun kirppari...muun muassa :)
Tultiin torstaina takaisin Costa Rican puolelle. Haluttiin etsiä joku paikka mikä ei olisi täysin jenkkien valtaama ja siksi Mildred valitsi meille aivan Nicaraguan rajalla olevan Bahia de las Salinasin. Se, ettei siellá ole turisteja toi sitten mukanaan myös hieman ongelmia. (aah, nyt se pankkinumero tuli jostain tuolta alitajunnasta:) ) Ja ongelmista johtuen yövyttiin ensimmäinen yö perheresortissa ylihintaan nauttien ilmastoinnista ja uima-altaassa. Toisena päivänä löydettin sitten mieletön majapaikka keskeltä metsää. Oltiin ranskalaisen hippipariskunnan ensimmáiset turistit kahteen kuukauteen ja palvelu oli sen mukainen. Voin suositella lämpimästi: Bahia de las Salinas: Las Cabinas Sandìa. Paikka itsessään oli hyvin turisteilta sáilynyt lande jossa oli paljon kauniita rantoja ja sademetsää.
Ehdottomasti parasta tänä aikana on ollut eilinen kalastusreissu paikallisen kalastajan ja hänen kahden poikansa kyydissä. Viisi tuntia puuveneeessä ja nostettiin siimoilla kalaa kuin pipoa, ensin törkeessä kuumuudessa (mildred palo lisäá) ja sen jälkeen kaatosateessa. Ensimmáiset kalat oli rumia ja myrkyllisiä pallokaloja, mutta sitten kalaonni vaihtui ja illallisesta tuli ihana!
Jees, ei sen kummempaa tállä erää. Odotetaan bussia täällä Liberiassa. Mennään vielä vikaks yöks Playa Conchalille. Sitten kotiin pakkaamaan ja pesemään pyykkiä.
Huomenna laitan jotain hyviä kuvia!
Pusuja Johannekselle ja Mildrediltä terveisiä erityisesti Varpulle :)
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Nicaragua
Terveiset Nicaraguasta. Tällä hetkelle sijaintimme on Tyynenmeren rannalla, turistipaikassa nimeltä San Juan del Sur. Tätä ennen koluttiin Granada ja Isla de Ometepe. Nicaragua on yllättänyt erittäin positiivisesti. Kaikki on ainakin puolet, ellei jopa kolme kertaa halvempaa mitä Costa Ricassa, turismia on tosi paljon vähemmän ja ihmiset ehdottomasti mun kokemuksella Väli-Amerikan ystävällisimpiä. Tietenkin varjopuolena on se että Nicaragua on koko Väli-Amerikan köyhin maa, edelleen poliittisesti todella epävakaa ja tietyin väliajoin myös luonnonilmiöiden kaltoin kohtelema. MUTTA helppo matkustaa ja halpaa, vaaratilanteita ei olla nähty niin kuin esim. Guatemalassa tai Hondurasissa.
Granada on vanha kolonisaation aikainen kaupunki. Jotenkin vastasi mun mielikuvia Kuubasta, paitsi paljon paremmin kunnossa pidetty. Mainoksia ei ollut missään, eikä kyllä pahemmin autojakaan. Täällä Väli-Amerikassa on kyllä aika voimakkkaasti pistänyt silmään se, että aina yhdessä paikassa myydään yhtä ja samaa tuotetta turisteille. Sitten kun vaihtaa korttelia tai ainakin kaupunkia tai maata, niin tuote vaihtuu. Milloin se on kahvi, suklaa, t-paita, hippilaukku tai riipputuoli. Granadassa se myytävä tuotte oli niinkin spesifi kuin kukkopilli. Kaikkialta kuului semmonen pieni vislaus kun myyjät kävelivät niitä kauppaamassa.
Koko ensimmáinen päivá ja yö Granadassa luultiin, että kuullaan laukauksia váhän váliä. Seuraavana päivänä kysyttäessä ne osoittautuivat kirkon tormista Granadan kaupungin pyhimykselle ammutuiksi räjähteiksi. Uskonto on siis täällákin erittäin merkittävä osa arkipïvää, eikä sen erottaminen muusta sosiaalisesta elämästä olisi millään tavalla mahdollista.
Granadasta otettiin lautta Isla de Ometepelle. Se on Nicaraguajärven keskellä sijaitseva saari jossa on kaksi tulivuorta, joista toinen on aktiivinen. Olin odottanut saarelta jotain turistirysää, mutta se osoittaituikin aika autenttiseksi, muusta maasta eristetyksi landeksi. Hostellin (3USD/yö!!) pihassa juoksi kanoja ja sikoja ja tien vierissä käyskenteli hevosia ja lehmiä vapaina laiduntamassa. Koko saarella on vain yksi päällystetty tie ja autoja tosi vähán. Ihmiset ajelevat joko hevosilla tai pyörillä.
Toisena páivänä saarella palkattiin meille ehkä maailman paskin opas, Juan Domingo. Tarkoituksena oli saada oppaasta apua kun kiivettiin vesiputoukselle ja sen jälkeen suunnattiin melomaan pienelle joelle. Kummatkin oli mielettömiä kokemuksi, mutta oppaasta oli kyllä enemmän haittaa kun hyötyä. Ei saatu mitään selvää sen puheesta (ei saanu nicatkaan), se ei osannut vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin (esim. Onko sulla sisarukia?), ei osannut meloa, eksytti meidät viidakkoon ja loppujen lopuksi oltiin pilkkopìmeállä tiellá sateessa ja mudassa etsimässä itsellemme kyytiä hostellille kadulla jolla kulkee yksi auto noin kolmessa tunnissa. Että semmosta. Olisi ehkä hälytyskellot pitänyt soida siinä vaiheessa, kun kysyin monta asukasta saarella on ja Juan Domingo, El Guia, vastasi, että joo tosi paljon, ainakin jotain 500! Wikipedian mukaa asukkaita on 35 000. No, pienen hermostumisen jälkeen loppu hyvin kaikki hyvin ja Juan Domingo pääsi melomaan ensimmäistä kertaa elämässä.
Tämä päivä vaan levätään täällä San Juan del Surissa. Mildred on perusturistina ripaskassa, punainen kuin tomaatti ja täynnä itikina puremia. Huomenaamulla jatketaan matkaa Costa Rican puolelle ja reissataan sunnuntaihin asti siellä. Sitten San Josèseen, kamat kasaan ja NYKiin. Aikamoinen kulttuurishokki laskeutua täältä puskista suoraan Manhattanin ytimeen.
Laitan myöhemmin joitain kuvia. Mildre ottaa tosi hyviä. Se vaan puskee ihmisten olohuoneisiin ja kysyy saako kuvata. Kukaan ei ole pistänyt pahakseen, päinvastoin.
Granada on vanha kolonisaation aikainen kaupunki. Jotenkin vastasi mun mielikuvia Kuubasta, paitsi paljon paremmin kunnossa pidetty. Mainoksia ei ollut missään, eikä kyllä pahemmin autojakaan. Täällä Väli-Amerikassa on kyllä aika voimakkkaasti pistänyt silmään se, että aina yhdessä paikassa myydään yhtä ja samaa tuotetta turisteille. Sitten kun vaihtaa korttelia tai ainakin kaupunkia tai maata, niin tuote vaihtuu. Milloin se on kahvi, suklaa, t-paita, hippilaukku tai riipputuoli. Granadassa se myytävä tuotte oli niinkin spesifi kuin kukkopilli. Kaikkialta kuului semmonen pieni vislaus kun myyjät kävelivät niitä kauppaamassa.
Koko ensimmáinen päivá ja yö Granadassa luultiin, että kuullaan laukauksia váhän váliä. Seuraavana päivänä kysyttäessä ne osoittautuivat kirkon tormista Granadan kaupungin pyhimykselle ammutuiksi räjähteiksi. Uskonto on siis täällákin erittäin merkittävä osa arkipïvää, eikä sen erottaminen muusta sosiaalisesta elämästä olisi millään tavalla mahdollista.
Granadasta otettiin lautta Isla de Ometepelle. Se on Nicaraguajärven keskellä sijaitseva saari jossa on kaksi tulivuorta, joista toinen on aktiivinen. Olin odottanut saarelta jotain turistirysää, mutta se osoittaituikin aika autenttiseksi, muusta maasta eristetyksi landeksi. Hostellin (3USD/yö!!) pihassa juoksi kanoja ja sikoja ja tien vierissä käyskenteli hevosia ja lehmiä vapaina laiduntamassa. Koko saarella on vain yksi päällystetty tie ja autoja tosi vähán. Ihmiset ajelevat joko hevosilla tai pyörillä.
Toisena páivänä saarella palkattiin meille ehkä maailman paskin opas, Juan Domingo. Tarkoituksena oli saada oppaasta apua kun kiivettiin vesiputoukselle ja sen jälkeen suunnattiin melomaan pienelle joelle. Kummatkin oli mielettömiä kokemuksi, mutta oppaasta oli kyllä enemmän haittaa kun hyötyä. Ei saatu mitään selvää sen puheesta (ei saanu nicatkaan), se ei osannut vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin (esim. Onko sulla sisarukia?), ei osannut meloa, eksytti meidät viidakkoon ja loppujen lopuksi oltiin pilkkopìmeállä tiellá sateessa ja mudassa etsimässä itsellemme kyytiä hostellille kadulla jolla kulkee yksi auto noin kolmessa tunnissa. Että semmosta. Olisi ehkä hälytyskellot pitänyt soida siinä vaiheessa, kun kysyin monta asukasta saarella on ja Juan Domingo, El Guia, vastasi, että joo tosi paljon, ainakin jotain 500! Wikipedian mukaa asukkaita on 35 000. No, pienen hermostumisen jälkeen loppu hyvin kaikki hyvin ja Juan Domingo pääsi melomaan ensimmäistä kertaa elämässä.
Tämä päivä vaan levätään täällä San Juan del Surissa. Mildred on perusturistina ripaskassa, punainen kuin tomaatti ja täynnä itikina puremia. Huomenaamulla jatketaan matkaa Costa Rican puolelle ja reissataan sunnuntaihin asti siellä. Sitten San Josèseen, kamat kasaan ja NYKiin. Aikamoinen kulttuurishokki laskeutua täältä puskista suoraan Manhattanin ytimeen.
Laitan myöhemmin joitain kuvia. Mildre ottaa tosi hyviä. Se vaan puskee ihmisten olohuoneisiin ja kysyy saako kuvata. Kukaan ei ole pistänyt pahakseen, päinvastoin.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Tilaa:
Kommentit (Atom)
