Panaman reissun kuulumiset (15.3) Tänä iltapäivänä palasimme Lauran kanssa Panama Citystä San Josékseen. Bussimatka kesti 16 tuntia ja oli tuskallisen piinaava. Kaikista eniten täkäläisissä pitkänmatkanbusseissa ärsyttää ilmastointi, joka on niin täysillä kuin sen vaan saa. Vaikka minulla oli paljon vaatetta päällä, hytisin koko yön kylmyydestä niin, etten juurikaan saanut nukuttua ennen aamun koittoa. Seuraavalle reissulla täytyy oikeasti ottaa mukaan pipo ja makuupussi! Aamuyöstä rajamuodollisuudet Panaman ja Costa Rican rajalla kestivät vajaat pari tuntia ja olivat suurta teatteria. Laukut piti nostaa moneen otteeseen tarkastettavaksi ja passiin saatiin jos jonkinmoista leimaa ja tarraa. Panaman puolella esitelty niin sanottu huumekoirakin näytti etsivän lähinnä pullaa matkustajien laukuista.
Panama City oli aika pitkälti sellainen mitä olin kuvitellutkin. Aika pieni, mutta varakkaan oloinen Keski-amerikkalaiseksi pääkaupungiksi. Panaman kanava oli paljon pienempi mitä olin kuvitellut, mutta 2014 sinne pitäisi valmistua uusi ja mahtavampi kanava, josta suuretkin rahtialukset mahtuvat kulkemaan. Mielenkiintoinen seikka Panama Citystä oli se, että vain noin miljoonan asukkaan kaupungissa rakennettiin samaan aikaan useita kymmeniä pilvenpiirtäjiä. Pilvenpiirtäjät saivat kaupungin silhuetin näyttämään lähinnä New Yorkin kokoiselta suurkaupungilta. Vaikea tajuta miksi niin montaa pilvenpiirtäjää rakennetaan samaan aikaan ja miten niihin riittää miljonäärejä asumaan niin pienessä kaupungissa. Panaman fyysisen aseman takia rakennuttavaksi voimaksi tulee mieleen lähinnä rahanpesu ja huumekauppa. Yritettiin taksikuskeilta kysellä vastauksia rakennusbuumiin, joka hallitsee kaupunkimaisemaa, mutta ei saatu juurikaan selvyyttä asiaan. Joten jos jollain on tietoa, niin valistakaa minuakin :)
Panama citystä jäi mieleen perus turistinähtävyyksien, hiostavan sään ja pilvenpiirtäjien lisäksi taksikuskit! Käytettiin Lauran kanssa paljon takseja sillä se oli tosi halpaa ja kaupunki on hajaantunut niin laajalle alueelle, ettei kävelyäkään oikein voi harkita. Taksikuskeja tavattiinkin sitten ihan joka lähtöön. Otimme parina päivänä taksikuskin käyttöömme tuntitaksalla (12dollaria/h). Sama kuski kierrätti meitä katsomassa kaikki kuuluisimmat nähtävyydet, jakoi infoa kaupungista ja mielipiteitään ihan kaikesta. Muun muassa mielipiteet tämän hetkisestä hallituksesta kävivät erittäin selviksi. Yksi kuskeista muun muassa kiipesi mukanamme Panaman kanavalle ja toimi samalla turistioppaana. Kuskeilla oli monesti joku kaveri tai vaimoke mukana autossa ajelemassa. Kerrankin astuimme keskelle tiukkaa perheriitaa.
Yksi asia mikä on jo San Josessa, mutta nyt erityisesti Panaman reissulla jäänyt mieltä kaivertamaan, on roskat. Niitä on kaikkialla: viidakon keskellä, meressä, ojissa, kaduilla, nurmikentillä..kaikkialla. Suomessa tuotamme varmasti henkilöä kohden ihan saman verran roskaa tai jopa enemmänkin mitä ihmiset täällä, mutta meilläpäin ne kuskataan näköpiiristä niin tehokkaasti, ettei niitä tarvitse sen koommin jäädä miettimään. Bocas del Torosin hostellin vessan seinässä oli pysäyttävä tietoisku: kaikki roska mitä saarilla tuotetaan päätyy lopulta mereen, koska saariryhmällä ei ole toimivaa roskahuoltoa eikä kaatopaikkaa. Asiakkaita pyydettiin miettimään mitä kaikkea heittää roskiin ja kierrättämään kaikki mahdollinen. Verkkokalvoillani kelluu jokin aika sitten näkemäni kuva jossa roskasta muodostuneet satojen hehtaarien kokoiset saaret kelluvat Atlantilla. Tällaisissa olosuhteissa jossa roskaa näkee ihan kokoajan ja kaikkialla, esimerkiksi Kiinan muovipussikielto kuulostaa paljon järkevämmältä mitä Suomesta käsin ajateltuna. On selvää, että tulevaisuudessa valtioiden tulee asettaa enemmän määräyksiä kulutusta rajaamaan, koska jos roskan tuottamisen määrä jatkuu samaan tahtiin, asumme kohta itsekin kaatopaikalla. Kulutus kun ei vähene pelkästään hyvällä tahdolla ja asialla alkaa tulla jo pikku hiljaa kiire.
Se saaraamisesta, maanantaina alkaa yliopisto ja odotan sitä innolla. Olen valinnut vain kolme kurssia, mutta tavoitteeni on sitten suoriutua niistä kunnialla.
Johannes tulee viikon päästä tiistaina ja on kuukauden. Tarkoituksena olisi nousta jopa Guatemalaan asti ja laskeutua sieltä takaisin Costa Ricaan. Saa nähdä onnistuuko. Nyt täytyy ryhtyä suunnittelmaan reittiä tarkemmin.
PS. Pahin torakkakokemus tähän mennessä: torakka kävelee ulos meikkilaukusta!
PPS. Ensimmäinen maanjäristyskokemukseni San Josessa, voimakkuus 4,4 Richterin asteikolla. Itse hieman säikähdin, mutta muut vain naureskelivat. Oli kuulema jo vähän odoteltukin. Tervetuloa Costa Ricaan!
Kuvia Panaman reissulta (5.3) 
Lauran biitsiettonet tiukan viidakkoseikkalun jälkeen Bocas del Torossa
Riippumatossa kuivattelemassa snorklausreissun jälkeen
Playa en la Isla de Bastimentos
Bocas del Toron kylä
Koktaililla Panama Cityssä
Laiva Panaman kanavassa
Bocas del Toro, Panama (1.3)Nyt on aikaa hieman paivittaa blogia, koska ulkona sataa eika ole juuri muutakaan tekemista. Panaman reissua on kestanyt nyt kolme paivaa ja matka on ollut ikimuistoinen ja seikkailuita taynna. Tana aamuna kuitenkin herasin suru-uutiseen. Yhden meista, meksikolaisen Atenasin, poikaystava oli kuollut auto-onnettomuudessa toissapaivana Meksiko Cityssa. Koska elamme taalla aika informaatiopimennossa, Atenas sai tiedon vasta nyt. Itse menin nukkumaan juuri ennen tiedon saapumista, mutta muu porukka oli valvonut koko yon, surrut ja etsinyt Atenakselle lentoja mahdollisimman pian takaisin Meksikoon, etta han ehtisi poikaystavansa katolilaisiin hautajaisiin jotka pidetaan muutaman paivan sisalla kuolemasta. Jaime, Fernando ja Atenas lahtivat aamulla ensimmaisella bussilla kohti San Joseta, mina ja Laura jatkamme iltapaivalla matkaa Panama Cityyn. Saa on juuri sellainen mita tallaisena surullisena paivana vaan voi olla.
On aika erikoista etta tahan aikaan vudesta taalla sataa nain paljon ja sateesa johtuen meilla on ollut vahan lisaseikkailuita. Perjantaina kun meidan piti saapua San Josesta Bocas del Toroon, maantie oli poikki, koska joki oli huuhtonut patkan siita mukanaan. Bussi jatti meidat keskelle maantieta josta liftasimme parin muun turistin kanssa paikallisen lava-auton lavalle. Auto vei meidat tien katkeamiskohtaan josta otimme veneen joen yli ja jatkoimme joen toiselta puolen toisella bussilla. Tasta kaikesta piti tietysti maksaa ylimaarasta ja erityisesti meksikolaiset olivat aika nareissaan. No, joka tapauksessa paasimme rajalle ja siita haappuvaa puusiltaa pitkin yli Panaman puolelle. Panamasta otimme taas uuden bussin joka vei meidat satamaan ja sielta paasimme veneella El Colonin saarelle.
Saarirykelma on aika upea, pieni ja turvallisen oloinen. Taalla nayttaisi paikalliset seka surffituristit elelevan sulassa sovussa. Lauantaina otimme veneen viereiselle saarelle josta vaelsimme viidakon lapi pienelle, lahes autiolle rannalle. Viidakko sinansa oli aika huikea kokemus ja koska emme olleet varustautuneet mihinkaan vaellukseen, oli se myos aika rankka. Vaelluksen jalkeen paasimme kuitenkin aivan ihanalle, luonnontilassa olevalle rannalle. Nukahdettiin aurinkoon lahes saman tien.
Eilisen paivan vietimme delfiini/snorklausreissulla lahisaaristoa kierrellen. Matka olisi muuten ollut aika taydellinen, mutta puolessa valissa koko paivan mittaista reissua alkoi satamaan kaatamalla. Istuimme veneessa keskella merta kaatosateessa pienessa paatissa ja pikku vaatteissa lapimarkina. Kaiken huipuksi veneen moottori alkoi temppuilemaan ja jouduimme pysahtymaan joksikin aikaa. Tassa vaiheessa monen pelihuumori alkoi hieman rakoilemaan. Loppujen lopuksi paasimme turvallisesti takaisin paasaarelle ja naureskelimme tapahtuneelle. Snorklaaminen oli taydellista.
Onneksi huumorilla selviaa seikkailuissa aika pitkalle. Kun olisikin vastoinkaymiset jaaneet noin pieniksi. Atenas on kuitenkin mielettoman vahva ihminen ja varmasti hanen on parasta olla Meksikossa perheensa kanssa! Toivottavasti Suomessa on kaikki hyvin. Kirjoittelen taas ja laitan kuvia kun paasen takaisin San Joseseen.
VAROITUS: Teksti sisältää avautumista (25.2)
Tänään on satanut koko päivän ja olen vaan lymyillyt kotona. On ollut ihan supertylsää ja siksi tämä on erinomainen päivä suomalaisesta superkäytännöllisestä näkökulmasta vähän avautua costaricalaisesta älyttömyyksistä. Yksi suurimmista typeryyksistä johon törmää päivittäin on paikalliset osoitteet. Nimittäin niitä ei ole. Tai on, mutta kukaan ei niitä osaa käyttää, joten ihan sama jos ei olisikaan. Siksi ihmiset joutuvat kuvailemaan osoitteensa. Esimerkiksi meidän talon osoite on Lujanin kaupunginosa, 25 metriä palolaitoksesta oikealle, valkoinen talo ja katolla teksti: Medico Briceño. Mutta ihan hyvin se voisi olla myös: Lujanin leipomosta 100 metriä oikeustalolle päin, valkoinen talo pizzerian vieressä, katolla teksti.
Eilen yksi vaihtariporukka järjesti kotonaan juhlat ja kutsussa oli osoite: San Pedron kaupunginosa, 100 metriä pohjoiseen Barrio Pinton koulusta, vasemmalla keltainen asunto numero 5. Eihän mikään taksi osaa saapua tuollaisella osoitteella ja kun ei tunne kaupunkia, niin sitten pitää vaan istua kyydissä ja toivoa, että jossain vaiheessa saapuisi perille. Monta kertaa jouduttiin hakemaan eksynyttä porukkaa juhliin. Niin, ja turha laitta minkäänlaista postia tännepäin, koska eihän postikaan kulje jos kirjeessä lukee: keskusta, ensimmäisen palmun jälkeen 30 kananaskelta etelään. Uskomatonta, uskomatonta. En jaksa olla hämmästelemättä tätä, koska kyseessä on kuitenkin suhteellisen moderni miljoonakaupunki.
No, se osoitteista! Toinen lukunsa on sitten byrokratia. Kuuden kuukauden opiskeluviisumin saamiseksi olen joutunut juoksentelemaan viikon erilaisissa virastoissa ja pankeissa toimittamaan tyhjäpäiväisyyksiä. Esimerkiksi Suomesta espanjaksi hankitut syntymätodistus todistettiin lailliseksi ensin Suomen konsulaatissa Katajanokalla. Sen jälkeen todistuksen allekirjoitus piti legalisoida Costa Rican konsulaatissa Suomessa ja nyt vielä paikan päällä Costa Rican konsulaatin legalisointi piti käydä legalisoimassa täällä. Näiden lisäksi on pitänyt mm. käydä antamassa sormenjäljet poliisilaitoksella, kopioida tusinoittain erilaisia (turhia) papereita ja maksaa jotain 1,5 euron hintaisia kuluja, aina eri pankeissa. Lisäksi kaikissa virastoissa saa tietenkin jonottaa ihan urakalla. Päätin jossain vaiheessa lopettaa koko viisumiasian ajattelemisen. Teen vaan mitä paperissa lukee ja that´s it! Parempi niin tai rupeaa turhauttamaan. Esimerkiksi Kelan paperinpyöritys tuntuu tämän rinnalta erittäin perustellulta ja pienimuotoiselta.
Jottei aivan pelkästään valittamiseksi mene niin täytyy vielä sanoa, että byrokratian, älyttömien osoitteiden ja monien muiden ei-niin-järkevien juttujen vastapainona on tietysti mielettömiä juttuja minkä takia ihmiset tätä maata niin kovasti rakastavat. Näitä juttuja voisi olla vaikka auringonlaskut rannalla tai mehua tirskuvat uskomattoman maukkaat ja halvat hedelmät. :)
Ps. Huomenna Panamaan, Jes!
Puntarenas (24.2) 
Kuvat:
Paikalliselta Tokmannilta löytyi salaisuus lattaritakamukselle.
Jaime ja tarkkaan varjeltu salmiakkirasia
Kotikatu. Ensimmäinen talo oikealta on mun kotipesä. Oranssi rakennus vasemmalla on paloasema.
Porukka valmiina banaaniajeluun Puntarenasissa
Jes, nyt on oma kone käytössä ja omat ääkköset. Tosin se ei johdu siitä, että naapuri olisi tullut ja asentanut netin koneeseeni, vaan siitä, että sain Lauralta nettikaapelin lainaan. Tosin tämä kaapeli on niin lyhyt, että joudun hinaamaan tuolin aivan seinään kiinni ja istumaan tässä seinään liimautuneena liikkumatta. No, parempi tämäkin kuin ei mitään.
Tosiaan vietettiin viikonloppu lähirantakohteessa, Puntarenalissa, jossa oli viikonlopun mittaset karnevaalit. Meitä oli 18 vaihtaria reissussa joten aikamoiselle lössillä liikuttiin. Lauantaipäivä vietettiin rannalla käristäen valkoista nahkaamme ja nauttien lämmöstä. Illalla sitten oli ne varsinaiset karnevaalit eli siis kulkue joka kesti jotain neljä tuntia. Se koko kulkue oli niin pitkä ja sekava, että oli pakko poistua jo pitkälti ennen sen loppumista. Illalla sitten tanssittiin, tutustuttiin muuhun porukkaan ja istuttiin kirkkaan tähtitaivaan alla rannalla. Yöksi saatiin halpa hotellihuone viidelle henkilölle. Meitä oli kuitenkin kahdeksan siellä nukkumassa, joten tiivistä oli. Itse sain luksuspaikan lattialta :)
Suomen hintatason mukaan täällä on tosi edullista. Perus ravintoloissa syöminen 2-5e, bussimatka 20snt ja taximatkat 2-4e. Olemme Lauran kanssa tähän mennessä liikuttu eniten meksikolaisten ja puertoricolaisten vaihtareiden kanssa ja koska elintasoerot Suomen ja näiden maiden välillä on suuret, aiheuttaa se hieman problematiikkaa. Se mikä meille on superhalpaa, tai Lauran sanoin ”Ei mitään”, on joillekin aivan liikaa. Se on kyllä pitemmän päälle aika ärsyttävää, koska se rajoittaa paljon mitä voidaan tehdä ja mitä ei. Esimerkiksi nyt perjantaina ollaan lähdössä Panamaan. Bussimatka maksaa noin 7e ja majoitus suoraan rantaviivalla, kehutussa hostellissa, 8e per yö. Ja siis sehän on superhalpaa!! Siitä huolimatta aika monet joutuu jättämään matka väliin, koska ei vaan yksinkertaisesti ole rahaa.
Panamassa mennään ensin Bocas de Toro nimiseen rantapaikkaa tähän Costa Rican ja Panaman rajalle. Ollaan siellä viikonlopun yli ja maanantaina jatketaan sitten Panama Cityyn ja käydään tsekkaamassa Panaman kanava. Odotukset ovat huikeat!
Ollaan myös tutustuttu hieman enemmän kotikaupunkiimme, San Joseseen. Täytyy sanoa, ettei tätä kyllä kauniiksi voi sanoa hyvällä mielikuvituksellakaan. Talot on lähinnä pikkuisia ränsistyneitä lootia, kadut on täynnä kuoppia ja kaikki tienvierukset on täynnä roskaa. Sitä paitsi on tosi ärsyttävää, että autoilla on aina etuajo-oikeus. Tiet pitää aina ylittää puolijuoksua, koska vaikuttaa siltä, että lähestyvä auto vaan kiihdyttää kun näkee ihmisen kadulla. Nooh, olen tehnyt lukujärjestyksen silleen, että koulua on vain ma-ke joten aina voi pitää neljän päivän viikonlopun ja tehdä eksukrsioita muualle maahan.
Kirjoittelen seuraavan kerran sitten palattuani reissun päältä Panamasta eli siis kai vasta viikon päästä perjantaina. Hasta luego!
Ensimmäinen viikko San Josessa (19.2) 
Kuvat:
Mina, Laura ja Florian taxissa.
Auringolasku San Josessa
Hei! Ja terveisia San Josesta. En ole kirjoittanut pitkaan aikaan, koska mulla ei ole ollut omassa koneessa nettia ja mulle on luvattu, etta se asennetaan manana, siis huomenna. Ja joka paiva olen odottanut sita huomista, etta saan omat aakkoset, mutta eipa ole kuulunut. Tanaan paatin nyt sitten kirjoittaa jotain ensimmaisen viikon kuulumisia ilman suomalaisia aakkosia. Olin jo aivan unohtanut, etta talla puolen maapalloa huominen sanana taroittaa tulevaisuutta yleensa.
Lahdin siis sunnuntai-iltana New Yorkista kohti San Joseta. Matka oli aika karsea, koska jouduin vaihtamaan konetta kaksi kertaa ja nukkumaan yon Washingtonin kentalla. Kaiken lisaksi jarkytyin pahasti, kun nousin viimeiseen koneeseen Charlotessa. Kone oli taynna amerikkalaisia elakelaisia evaineen ja vyolaukkuineen. Lentokoneessa haisi lahinna vanhainkoti. Pettymys oli suuri siksi, koska olin odottanut samanlaista kulttuurishokkia jo lentokentalla, mita oli kun ensi kertaa reissattiin Santo Domingoon: kone taynna latinoita ja hirvea metakka. No jokatapauksessa paasin turvallisesti perille matkalaukkuineni ja kamppikseni olivat minua lentokentalla vastassa.
Kotini on keskiluokkaisessa kaupunginosassa, 15 minuuttia yliopistolta ja keskustasta. Talo on joskus 50 luvulla rakennettu puutalo, jossa on aivan liikaa tilaa kolmelle asukkaalle. Vahan semmonen kummitustalofiilis. Mulla on siis kaksi kamppista: Max, 23.v insinooriopiskelija, ja Vladimir, 34.v laakari. Kummatkin ticoja, siis paikallisia. Talo on kiva ja tilava, mutta hyvia unenlahjoja kylla tarvitaan silla hiiret rapistelevat seinan sisalla paan vieressa ja koirat haukkuvat ulkona koko yon. Huoneen aanierstysta ei myoskaan edista se, etta seinassa on jattikokoinen lasiton ikkuna (ts.reika) oleskelutiloihin. Jokainen aani, siis hengitys mukaan lukien, kuuluu. No, vuokra on tosi halpa ja kamppikset kivoja, joten ne kompensoivat mukavasti yksityisyyden puutetta. Lisaksi selvisi, etta ruoka sisaltyy vuokraan.
Koska minulla ei ole muuta kokemusta Latinalaisesta Amerikasta, en voi olla koko ajan vertailematta San Joseta ja Santo Domingoa keskenaan, vaikka nama ovat kaksi aivan erilaista paikkaa. Viikon kokemuksella San Jose on paljon viileampi (jotain +25), rauhallisempi ja turvallisempi. Ihmiset eivat puhu toisilleen huutaen, jokaikinen ohikulkeva ei ota asiakseen kommentoida gringojen ulkonakoa, bussiliikenne toimii aika jarjestelmallisesti ja elintasoerot ei ole niin raikyvat mita Santo Domingossa. Ei tata siis aivan turhaan kutsuta Vali-Amerikan Sveitsiksi. Lisaksi selvisi etta yliopisto jossa opiskelen, Universidad de Costa Rica, on rankattu Vali-Amerikan parhaaksi.
Tassa ensimmaisen viikon aikana on sattunut jotain hauskoja kulttuurisia juttuja. Esimerkiksi tiistai-illalla paatin kokata pastaa ja menin hakemaan tarvikkeita lahikaupasta, pulperiasta. Siella oli juustoa pienissa muovipusseissa ja koska niissa ei lukenut mitaan, kysyin etta mita juustoa se on. Myyjat oli ihmeissaan: no se on juustoa. Yritin viela uudestaan, etta minka tyyppista juustoa se on, milta se maistuu? Myyjat ihmeissaan naurseskelivat kysymykselle. Juusto on tietenkin juustojuustoa ja maistuu juustolle. Ei ainakaan tarvitse seisoa puolta tuntia juustotiskin edessa ja valita sopivaa :)
Paikalliset ovat ainakin tahan mennessa osottautuneet uskomattoman ystavallisiksi ja avuliaksi. Eksyin tassa yksi ilta matkalla kotiin ja kysyin yhdelta vanhalta rouvalta tieta. Dona Lourdes sitten saattoi minut kotiovelle asti kadesta pitaen, samalla esitellen lahiseudun kahviloita ja kauppoja. Hyvastellessa sain viela pari ohjetta elamaan (mm. ei saa luottaa miehiin), Donan puhelinnumeron ja vierailukutsun.
Olen siis varsin tyytyvainen elamaan taalla. Kaikki on sujunut paljon paremmin ja mutkattomammin mita uskalsin ikina odottaa. Huomenaamuna lahdetaan aikaisin Puntarenasiin, lahimpaan rantapaikkaan, jossa on tana viikonloppuna karnevaalit. Toivottavasti Suomessa on kaikki hyvin! Palataan asiaan ensi viikolla!
New York, part 2 (13.2)
Kuvat:
Pannukakkua, kananmunaa, kinkkua ja vaahterasiirappia aamupalaksi.
Aamupalla unisena
Hyvää ystävänpäivää kaikille!!
Viimeinen ilta New Yorkissa ja tein äsken just jotain tosi siistiä. Nimittäin pesin vaatteeni yleisessä pesulassa. Astuessani sisään tuntui siltä, että astuin juuri amerikkalaiseen elokuvaan ja mitä tahansa saattaisi tapahtua...pesin pyykkini, fiilisetelin ja poistuin puhtaine vaatteineni.
Kaupunki on ihana. Täällä on mielettömän paljon kaikkea. Suosikki runsaus on ravintolat. Koko kaupunki on täynnä keittiöitä eri puolilta maapalloa. Lentomatkalla sovittiin Hannan ja Lauran kanssa, että syödään joka ilta eri maan ravintolassa. Olemme syöneet mm. kuubalaista, intialaista, meksikolaista ja tietenkin amerikkalaista. Erityisesti aamupalat ovat olleet joka aamu varsin amerikkalaisia vaikka muuta haluisikin: pannukakkuja pekonilla ja munilla, jättisandwicheja, baageleita eri täytteillä ja litroittaan jättilatteja. Ainakin jaksaa lounaaseen asti kun syö yli 1000 kalorin aamupalan :)Kansainvälisistä keittiöistä eilen illalla oli japanilaisen vuoro ja aaah sitä ihanuutta: 30 dollarilla sain eteeni tähänastisen elämäni parhaan sushivalikoiman sapporoineen. Hyvä ruoka on niin helppo tapa tulla onnelliseksi, että jo pelkästään se on hyvä syy palata tänne :)
Syömisen lisäksi ollaan tehty kaikki perus turistijutut: käyty tsekkaamassa pääkirjasto, rautatieasema, MoMa, katsomassa korista ja off-broadway- esitystä, kierrelty Central Parkissa ja ennen kaikkea shoppailtu kuin päättömät kanat. Rahat on lopussa joten nyt on hyvä aika jatkaa matkaa. Huomenillalla lento lähtee LaGuardian kentältä kohti San Joséta. Vähän se jännittää, koska säät on ollu niin surkeita, mulla on kaksi vaihtoa matkalla ja kaiken lisäksi lennän halvimmilla mahdollisilla lennoilla. Noh, täytyy vaan pitää peukkuja pystyssä, että sekä minä että tavarat löydämme itsemme Costa Ricasta maanantaiaamuna. Kirjoittelen seuraavan kerran sitten sieltä..
PS. En ikinä osannut kuvitella miten paljon lattareita täällä oikeasti on ja kuinka suuren osan ne muodostavat kaupungin työväestöstä. Välillä tuntuu, että espanjaa kuulee paljon enemmän mitä englantia ja tilaukset ja muut hoituisivat sujuvammin espanjaksi. Tämä antaa perspektiiviä myös opintoihini, joten pakko myöntää, että matkailu avartaa :)
PPS. Sampan suosittelema ja lainaama Paul Austerin New York trilogia on toiminut mainiona matkalukemisena.
New York (10.2) 
Kuvat:
New York Knicksien superjännä kotipeli Madiosn Square Gardenilla
Loskainen Manhattan
Manhattan Brooklynin puolelta
Kaikki reilassa reissun päällä! Kolme päivää reissua on takana ja jotain vajaa parisataa jäljellä. Tänään New Yorkissa on ollut ihan karsee sää. Vissiin ylittänyt sielläkin uutiskynnyksen. Lunta on tullut taivaalta kaikissa mahdollisissa eri muodoissa ja kaupunki on ollut sen seurauksena aika sekaisin ja MÄRKÄ. Täällä kyllä tuo auraaminen toimii, toisin kuin Helsingissä. Joka kadunkulmassa joku raapii asfaltista lunta viemäreihin. Harmillisita on se, että jopa meidän varasuunnitelma huonon sään varalle jouduttiin perumaan, koska kaupungin ulkopuolella olevat kauppakeskukset oli suljettuina. No, säästyypähän rahat..ainakin yhden päivän pitempään. Kahtena ensimmäisenä päivänä aurinko lämmitti jo ihanasti, kuvat siis eiliseltä ja tältä päivältä.
New York on valloittava. Oikeastaan aika samanlainen mitä olin kuvitellut: kiireinen, iso ja ihana. Koko ajan ajattelee, että olisi ihana asua täällä jokin ajanjakso elämästä. Ehkä vielä jonain päivänä...
Viimeistä iltaa Castrénin kotona (7.2) 
Tässä tulee ensimmäinen blogipostaukseni, vaikka varsinainen reissu ei ole vielä edes alkanut. Ajattelin nyt kuitenkin jo kirjoittaa ja aloittaa tämän reissublogini. Nimittäin huomenaamuna suunnataan Hannan ja Lauran kanssa kohti hehkeätä välietappia, New Yorkia, enkä tiedä milloin pääsee postailemaan ensimmäistä kertaa reissun päältä.
Nyt on siis jo jäähyväiset kavereille, perheelle ja ennen kaikkea Johannekselle jätetty ja kämppä pakattu laukkuihin ja vaatekomeroon. Aika paljon on semmoista kivaa jännitystä ilmassa ja ennen kaikkea ajatus: NIIN PARASTA LÄHTEÄ REISSUUN!! Kiitosta vaan Helsingin Yliopistolle ja Kelalle reissun mahdollistamisesta ja hasta luego!
