Heih ja terveiset New Yorkista. Täällä on ihanaa. Aurinko paistaa ja näkemistä ja tekemistä riittää. Kirjoitan nyt vielä viimeisen tekstin blogiini päättääkseni tämän. Tiistaina siis lähden täältä ja keskiviikkoaamuna palaan Suomeen. On kyllä kiva palata. Vaihto Costa Ricassa oli hieno ja varsin antoisa kokemus ja blogin pitäminen on ollut mukava harrastus ja toiminut ikään kuin päiväkirjana itselleni. On ollut kiva tietää, että muitakin lukijoitakin on ollut kuin äiti, jonka pyynnöstä tätä alotin rustata.
Täällä New Yorkissa ollaan mm. shoppailtu (tietysti!), lenkkeilty Central Parkissa, syöty hyvin ja ravattu aamusta iltaan pitkin Manhattanin katuja. Erityisesti kana-riisi-papu- ruokavalion jälkeen mieletön valinnanpaljous ruoassa on ilahduttanut sydäntä ja vatsaa. Oi, olisipa joskus mahdollisuus asua Manhattanilla jonkin aikaa.
Mieli selvästikin käsittelee tätä Costa Ricasta Suomeen paluumuuttamista. Costa Ricassa juoksee joka puolella kanoja vapaana, erityisesti maaseudulla ja pikku kylissä mutta myös San Josessa. Näin eilen yönä unta, että sain ruskean kanan hoidettavakseni, mutta olinkin talvisessa Suomessa keskellä lumimaisemaa enkä saanut sille mistään syömistä. Se raukka yritti raapia jäähilettä pakkaslumesta sapuksaksi. Juostiin sitten kilpaa sen kanan kanssa pitkin lumimaisemaa ruokaa etsien. :)
Että semmosta. Kiitoksi lukijoille ja ollaan yhteyksissä keskiviikon jälkeen, jeee!
perjantai 23. heinäkuuta 2010
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Lähtövalmiina kalajutuista huolimatta
Ei ole todellista. Olen unohtanut mun pankkitunnuksen jota olen käyttänyt viimeiset, ainakin viisi vuotta. Tulin nettiin käymään hieman huolestuneena rahatilanteesta ja nyt se ei vaan tule tuolta pääkopasta ulos. Ehkä sen unohtaminen toimii itsesuojeluna niin ei tarvitse ihan tarkaan tietää miten vähán sitá rahaa todellisuudessa onkaan! :) Mut siis nyt on aikaa kirjoittaa, sen muistumista odotellessa.
Ollaan siis takaisin Costa Ricassa ja olen vakaasti sitä mieltä, että nyt on hyvä aika lähteä kotiin. Costa Rican biitsit, sademetsät ja varsinkin kaupungit on niin nähty. Vaikka valkonaama-apina herättää aamulla ja kahden kämmenen kokoinen karvahämähäkki hiippailee vieressä ennen nukkumaanmenoa, en oikein enää saa sitä hurmiota mitä matkustellessa yleensä. Parasta mitä voi ajatella on Suomen kesä, mansikat ja mökki. (ja vohvelit, muut marjat, muut ruoat, Hietsun kirppari...muun muassa :)
Tultiin torstaina takaisin Costa Rican puolelle. Haluttiin etsiä joku paikka mikä ei olisi täysin jenkkien valtaama ja siksi Mildred valitsi meille aivan Nicaraguan rajalla olevan Bahia de las Salinasin. Se, ettei siellá ole turisteja toi sitten mukanaan myös hieman ongelmia. (aah, nyt se pankkinumero tuli jostain tuolta alitajunnasta:) ) Ja ongelmista johtuen yövyttiin ensimmäinen yö perheresortissa ylihintaan nauttien ilmastoinnista ja uima-altaassa. Toisena päivänä löydettin sitten mieletön majapaikka keskeltä metsää. Oltiin ranskalaisen hippipariskunnan ensimmáiset turistit kahteen kuukauteen ja palvelu oli sen mukainen. Voin suositella lämpimästi: Bahia de las Salinas: Las Cabinas Sandìa. Paikka itsessään oli hyvin turisteilta sáilynyt lande jossa oli paljon kauniita rantoja ja sademetsää.
Ehdottomasti parasta tänä aikana on ollut eilinen kalastusreissu paikallisen kalastajan ja hänen kahden poikansa kyydissä. Viisi tuntia puuveneeessä ja nostettiin siimoilla kalaa kuin pipoa, ensin törkeessä kuumuudessa (mildred palo lisäá) ja sen jälkeen kaatosateessa. Ensimmáiset kalat oli rumia ja myrkyllisiä pallokaloja, mutta sitten kalaonni vaihtui ja illallisesta tuli ihana!
Jees, ei sen kummempaa tállä erää. Odotetaan bussia täällä Liberiassa. Mennään vielä vikaks yöks Playa Conchalille. Sitten kotiin pakkaamaan ja pesemään pyykkiä.
Huomenna laitan jotain hyviä kuvia!
Pusuja Johannekselle ja Mildrediltä terveisiä erityisesti Varpulle :)
Ollaan siis takaisin Costa Ricassa ja olen vakaasti sitä mieltä, että nyt on hyvä aika lähteä kotiin. Costa Rican biitsit, sademetsät ja varsinkin kaupungit on niin nähty. Vaikka valkonaama-apina herättää aamulla ja kahden kämmenen kokoinen karvahämähäkki hiippailee vieressä ennen nukkumaanmenoa, en oikein enää saa sitä hurmiota mitä matkustellessa yleensä. Parasta mitä voi ajatella on Suomen kesä, mansikat ja mökki. (ja vohvelit, muut marjat, muut ruoat, Hietsun kirppari...muun muassa :)
Tultiin torstaina takaisin Costa Rican puolelle. Haluttiin etsiä joku paikka mikä ei olisi täysin jenkkien valtaama ja siksi Mildred valitsi meille aivan Nicaraguan rajalla olevan Bahia de las Salinasin. Se, ettei siellá ole turisteja toi sitten mukanaan myös hieman ongelmia. (aah, nyt se pankkinumero tuli jostain tuolta alitajunnasta:) ) Ja ongelmista johtuen yövyttiin ensimmäinen yö perheresortissa ylihintaan nauttien ilmastoinnista ja uima-altaassa. Toisena päivänä löydettin sitten mieletön majapaikka keskeltä metsää. Oltiin ranskalaisen hippipariskunnan ensimmáiset turistit kahteen kuukauteen ja palvelu oli sen mukainen. Voin suositella lämpimästi: Bahia de las Salinas: Las Cabinas Sandìa. Paikka itsessään oli hyvin turisteilta sáilynyt lande jossa oli paljon kauniita rantoja ja sademetsää.
Ehdottomasti parasta tänä aikana on ollut eilinen kalastusreissu paikallisen kalastajan ja hänen kahden poikansa kyydissä. Viisi tuntia puuveneeessä ja nostettiin siimoilla kalaa kuin pipoa, ensin törkeessä kuumuudessa (mildred palo lisäá) ja sen jälkeen kaatosateessa. Ensimmáiset kalat oli rumia ja myrkyllisiä pallokaloja, mutta sitten kalaonni vaihtui ja illallisesta tuli ihana!
Jees, ei sen kummempaa tállä erää. Odotetaan bussia täällä Liberiassa. Mennään vielä vikaks yöks Playa Conchalille. Sitten kotiin pakkaamaan ja pesemään pyykkiä.
Huomenna laitan jotain hyviä kuvia!
Pusuja Johannekselle ja Mildrediltä terveisiä erityisesti Varpulle :)
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Nicaragua
Terveiset Nicaraguasta. Tällä hetkelle sijaintimme on Tyynenmeren rannalla, turistipaikassa nimeltä San Juan del Sur. Tätä ennen koluttiin Granada ja Isla de Ometepe. Nicaragua on yllättänyt erittäin positiivisesti. Kaikki on ainakin puolet, ellei jopa kolme kertaa halvempaa mitä Costa Ricassa, turismia on tosi paljon vähemmän ja ihmiset ehdottomasti mun kokemuksella Väli-Amerikan ystävällisimpiä. Tietenkin varjopuolena on se että Nicaragua on koko Väli-Amerikan köyhin maa, edelleen poliittisesti todella epävakaa ja tietyin väliajoin myös luonnonilmiöiden kaltoin kohtelema. MUTTA helppo matkustaa ja halpaa, vaaratilanteita ei olla nähty niin kuin esim. Guatemalassa tai Hondurasissa.
Granada on vanha kolonisaation aikainen kaupunki. Jotenkin vastasi mun mielikuvia Kuubasta, paitsi paljon paremmin kunnossa pidetty. Mainoksia ei ollut missään, eikä kyllä pahemmin autojakaan. Täällä Väli-Amerikassa on kyllä aika voimakkkaasti pistänyt silmään se, että aina yhdessä paikassa myydään yhtä ja samaa tuotetta turisteille. Sitten kun vaihtaa korttelia tai ainakin kaupunkia tai maata, niin tuote vaihtuu. Milloin se on kahvi, suklaa, t-paita, hippilaukku tai riipputuoli. Granadassa se myytävä tuotte oli niinkin spesifi kuin kukkopilli. Kaikkialta kuului semmonen pieni vislaus kun myyjät kävelivät niitä kauppaamassa.
Koko ensimmáinen päivá ja yö Granadassa luultiin, että kuullaan laukauksia váhän váliä. Seuraavana päivänä kysyttäessä ne osoittautuivat kirkon tormista Granadan kaupungin pyhimykselle ammutuiksi räjähteiksi. Uskonto on siis täällákin erittäin merkittävä osa arkipïvää, eikä sen erottaminen muusta sosiaalisesta elämästä olisi millään tavalla mahdollista.
Granadasta otettiin lautta Isla de Ometepelle. Se on Nicaraguajärven keskellä sijaitseva saari jossa on kaksi tulivuorta, joista toinen on aktiivinen. Olin odottanut saarelta jotain turistirysää, mutta se osoittaituikin aika autenttiseksi, muusta maasta eristetyksi landeksi. Hostellin (3USD/yö!!) pihassa juoksi kanoja ja sikoja ja tien vierissä käyskenteli hevosia ja lehmiä vapaina laiduntamassa. Koko saarella on vain yksi päällystetty tie ja autoja tosi vähán. Ihmiset ajelevat joko hevosilla tai pyörillä.
Toisena páivänä saarella palkattiin meille ehkä maailman paskin opas, Juan Domingo. Tarkoituksena oli saada oppaasta apua kun kiivettiin vesiputoukselle ja sen jälkeen suunnattiin melomaan pienelle joelle. Kummatkin oli mielettömiä kokemuksi, mutta oppaasta oli kyllä enemmän haittaa kun hyötyä. Ei saatu mitään selvää sen puheesta (ei saanu nicatkaan), se ei osannut vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin (esim. Onko sulla sisarukia?), ei osannut meloa, eksytti meidät viidakkoon ja loppujen lopuksi oltiin pilkkopìmeállä tiellá sateessa ja mudassa etsimässä itsellemme kyytiä hostellille kadulla jolla kulkee yksi auto noin kolmessa tunnissa. Että semmosta. Olisi ehkä hälytyskellot pitänyt soida siinä vaiheessa, kun kysyin monta asukasta saarella on ja Juan Domingo, El Guia, vastasi, että joo tosi paljon, ainakin jotain 500! Wikipedian mukaa asukkaita on 35 000. No, pienen hermostumisen jälkeen loppu hyvin kaikki hyvin ja Juan Domingo pääsi melomaan ensimmäistä kertaa elämässä.
Tämä päivä vaan levätään täällä San Juan del Surissa. Mildred on perusturistina ripaskassa, punainen kuin tomaatti ja täynnä itikina puremia. Huomenaamulla jatketaan matkaa Costa Rican puolelle ja reissataan sunnuntaihin asti siellä. Sitten San Josèseen, kamat kasaan ja NYKiin. Aikamoinen kulttuurishokki laskeutua täältä puskista suoraan Manhattanin ytimeen.
Laitan myöhemmin joitain kuvia. Mildre ottaa tosi hyviä. Se vaan puskee ihmisten olohuoneisiin ja kysyy saako kuvata. Kukaan ei ole pistänyt pahakseen, päinvastoin.
Granada on vanha kolonisaation aikainen kaupunki. Jotenkin vastasi mun mielikuvia Kuubasta, paitsi paljon paremmin kunnossa pidetty. Mainoksia ei ollut missään, eikä kyllä pahemmin autojakaan. Täällä Väli-Amerikassa on kyllä aika voimakkkaasti pistänyt silmään se, että aina yhdessä paikassa myydään yhtä ja samaa tuotetta turisteille. Sitten kun vaihtaa korttelia tai ainakin kaupunkia tai maata, niin tuote vaihtuu. Milloin se on kahvi, suklaa, t-paita, hippilaukku tai riipputuoli. Granadassa se myytävä tuotte oli niinkin spesifi kuin kukkopilli. Kaikkialta kuului semmonen pieni vislaus kun myyjät kävelivät niitä kauppaamassa.
Koko ensimmáinen päivá ja yö Granadassa luultiin, että kuullaan laukauksia váhän váliä. Seuraavana päivänä kysyttäessä ne osoittautuivat kirkon tormista Granadan kaupungin pyhimykselle ammutuiksi räjähteiksi. Uskonto on siis täällákin erittäin merkittävä osa arkipïvää, eikä sen erottaminen muusta sosiaalisesta elämästä olisi millään tavalla mahdollista.
Granadasta otettiin lautta Isla de Ometepelle. Se on Nicaraguajärven keskellä sijaitseva saari jossa on kaksi tulivuorta, joista toinen on aktiivinen. Olin odottanut saarelta jotain turistirysää, mutta se osoittaituikin aika autenttiseksi, muusta maasta eristetyksi landeksi. Hostellin (3USD/yö!!) pihassa juoksi kanoja ja sikoja ja tien vierissä käyskenteli hevosia ja lehmiä vapaina laiduntamassa. Koko saarella on vain yksi päällystetty tie ja autoja tosi vähán. Ihmiset ajelevat joko hevosilla tai pyörillä.
Toisena páivänä saarella palkattiin meille ehkä maailman paskin opas, Juan Domingo. Tarkoituksena oli saada oppaasta apua kun kiivettiin vesiputoukselle ja sen jälkeen suunnattiin melomaan pienelle joelle. Kummatkin oli mielettömiä kokemuksi, mutta oppaasta oli kyllä enemmän haittaa kun hyötyä. Ei saatu mitään selvää sen puheesta (ei saanu nicatkaan), se ei osannut vastata yksinkertaisiinkaan kysymyksiin (esim. Onko sulla sisarukia?), ei osannut meloa, eksytti meidät viidakkoon ja loppujen lopuksi oltiin pilkkopìmeállä tiellá sateessa ja mudassa etsimässä itsellemme kyytiä hostellille kadulla jolla kulkee yksi auto noin kolmessa tunnissa. Että semmosta. Olisi ehkä hälytyskellot pitänyt soida siinä vaiheessa, kun kysyin monta asukasta saarella on ja Juan Domingo, El Guia, vastasi, että joo tosi paljon, ainakin jotain 500! Wikipedian mukaa asukkaita on 35 000. No, pienen hermostumisen jälkeen loppu hyvin kaikki hyvin ja Juan Domingo pääsi melomaan ensimmäistä kertaa elämässä.
Tämä päivä vaan levätään täällä San Juan del Surissa. Mildred on perusturistina ripaskassa, punainen kuin tomaatti ja täynnä itikina puremia. Huomenaamulla jatketaan matkaa Costa Rican puolelle ja reissataan sunnuntaihin asti siellä. Sitten San Josèseen, kamat kasaan ja NYKiin. Aikamoinen kulttuurishokki laskeutua täältä puskista suoraan Manhattanin ytimeen.
Laitan myöhemmin joitain kuvia. Mildre ottaa tosi hyviä. Se vaan puskee ihmisten olohuoneisiin ja kysyy saako kuvata. Kukaan ei ole pistänyt pahakseen, päinvastoin.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
Viimeisiä viedään
No niin, viimeisiä blogitekstejä viedään. Ihan hyvä että Varpu on toiminut vierailevana blogistina pari viime kertaa, koska itselleni ei ole juurikaan mitään super mielenkiintoista tapahtunut täällä kaupungissa opiskellessa. Uskomatonta miten paljon aikaa näihin kahteen kurssiin voi käyttää! Tuntuu, että Suomessa opitaan samalla vaivalla paaaaljon enemmän. Täällä pitää koko ajan väsätä jotain pikku esseitä ja ryhmätöitä joihin kuluu paljon aikaa. Ja turhuuden huipentuma on ehkä se, että sitten esittelypäivänä pitää laittaa hienot vaatteet päälle,vaikka yleisönä on just ne samat opiskelukaverit jotka siellä aina istuu, hohhoijaa. Nyt on kuitenkin mun koulu ohi Universidad de Costa Ricassa ja aika ottaa lomaa (lomasta). Jottei koulu nyt kuitenkaan ihan unohtuisi, niin olen aktiivisesti ryhtynyt pohtimaan kandin aihetta, jonka ajattelin kirjoittaa tuossa elo-syyskuun aikana. Varpu on oivana apuna ideoinnissa ja antamassa neuvoja…
Viime viikonloppu tosiaan seikkailtiin Varpun kanssa Monteverdessä, pikku kylässä korkealla vuoristossa, jota ympäröi pilvisademetsä ja tulivuori Arenal. Paikka oli mielettömän kaunis (ja puolen vuoden kuumuuden jälkeen myös ihanan vilpoisa)! Suoritettiin 12 vaijeria vaijeriradalla, vaellettiin viidakossa ja opiskeltiin Costa Rican käärmeitä. Niin, ja juotiin taas sitä hostellin ilmaista kahvia oikein antaumuksella ja katsottiin jalkapalloa. Parasta seikkailua oli ehdottomasti vaijerirata jossa parhaillaan 100 metrin korkeudessa sai lintuperspektiivin sademetsään. Pelottavinta olivat vapaapudotukset ja sademetsän äänet joiden seurauksena Varpusta kuoriutui aikamoinen sprintteri kun se yhtäkkiä kuuli jotain pientä murinaa. Mitä lie ollut :) Muutenkin Varpu vanha seikkailijamatkailija selvisi kunnialla mun kurinalaisista aamuherätyksistä ja muusta matkanjohtajan määräilystä :)Laitan myöhemmin muutaman kuvan kunhan saan niitä.Tässä alla on netistä ladattu kuva siitä, miltä vaijeriratailu näyttää.
Huomenillalla tapaan taas Varpun jossain tuolla Tyynellämerellä, paikka ei ole vielä ihan lukkoon lyöty. Sunnuntaina tulee Mildred ja sitten tiistaina kai lähdetään käymään Nicaraguassa, ollaan noin viikko, joten sinä aikana muhun ei taas saa yhteyttä puhelimitse. Kirjoitan varmaan kerran vielä sieltä käsin mutta muuten tää alkaa olla tässä. Enää kaksi ja puoli viikkoa Costa Ricaa ja viikko New Yorkia jälellä. Ajatukset ovat kokoajan enemmän Suomessa: kaikissa ruoissa mitkä minua odottavat, uudessa kodissa ja sen asukissa, Suomen kesässä...Pian nähdään!
Ps. Tietääkö joku miksi sitä sademetsätyyppiä kutsutaan pilvisademetsäksi? Varpun ehdotus on se, koska niiden monien puiden päät ovat ikään kuin pilvien muotoiset ja sit joku muu kanssa. Mä ehdotin sitä, että ne on niin korkealla, pilvien tasolla niin siks...
Viime viikonloppu tosiaan seikkailtiin Varpun kanssa Monteverdessä, pikku kylässä korkealla vuoristossa, jota ympäröi pilvisademetsä ja tulivuori Arenal. Paikka oli mielettömän kaunis (ja puolen vuoden kuumuuden jälkeen myös ihanan vilpoisa)! Suoritettiin 12 vaijeria vaijeriradalla, vaellettiin viidakossa ja opiskeltiin Costa Rican käärmeitä. Niin, ja juotiin taas sitä hostellin ilmaista kahvia oikein antaumuksella ja katsottiin jalkapalloa. Parasta seikkailua oli ehdottomasti vaijerirata jossa parhaillaan 100 metrin korkeudessa sai lintuperspektiivin sademetsään. Pelottavinta olivat vapaapudotukset ja sademetsän äänet joiden seurauksena Varpusta kuoriutui aikamoinen sprintteri kun se yhtäkkiä kuuli jotain pientä murinaa. Mitä lie ollut :) Muutenkin Varpu vanha seikkailijamatkailija selvisi kunnialla mun kurinalaisista aamuherätyksistä ja muusta matkanjohtajan määräilystä :)Laitan myöhemmin muutaman kuvan kunhan saan niitä.Tässä alla on netistä ladattu kuva siitä, miltä vaijeriratailu näyttää.
Huomenillalla tapaan taas Varpun jossain tuolla Tyynellämerellä, paikka ei ole vielä ihan lukkoon lyöty. Sunnuntaina tulee Mildred ja sitten tiistaina kai lähdetään käymään Nicaraguassa, ollaan noin viikko, joten sinä aikana muhun ei taas saa yhteyttä puhelimitse. Kirjoitan varmaan kerran vielä sieltä käsin mutta muuten tää alkaa olla tässä. Enää kaksi ja puoli viikkoa Costa Ricaa ja viikko New Yorkia jälellä. Ajatukset ovat kokoajan enemmän Suomessa: kaikissa ruoissa mitkä minua odottavat, uudessa kodissa ja sen asukissa, Suomen kesässä...Pian nähdään!
Ps. Tietääkö joku miksi sitä sademetsätyyppiä kutsutaan pilvisademetsäksi? Varpun ehdotus on se, koska niiden monien puiden päät ovat ikään kuin pilvien muotoiset ja sit joku muu kanssa. Mä ehdotin sitä, että ne on niin korkealla, pilvien tasolla niin siks...
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Reissuraportti
Moi taas! Lupasin kertoa kuulumisia Annan puolesta, koska Annan viikko ei ole ollut kovin tapahtumarikas kouluhommista johtuen. Minä sitten lomailin Annankin puolesta, joten tässä tulee reissuraporttia:
Lähdettiin Melissan kanssa tiistaina aamutuimaan bussilla kohti Manuel Antonion kylää Tyynenmeren rannikolle. Bussi lähtikin yllättäen tunnin myöhässä (älä luota lonariin!), joten ehdittiin tasotella aamuväsymykset paikallisessa kahviossa. Hikisen neljän tunnin matkan jälkeen saavuttiin kylään ja löydettiin vielä edullinen ja viihtyisä hostelli, Costa Linda, jossa 10dollarin yöhintaan kuului ilmainen kahvi. Voi sitä onnea! Kahvihan on täällä taivaallista herkkua, joten tuli hörpittyä kuppi jos toinenkin.
Seuraavana aamuna lähdettiin kiertämään luonnonpuistoa. Levytettiin upeilla puhtailla biitseillä ja tarvottiin sademetsässä. Maasto oli kylläkin sen verran hankalaa, että Exit-kyltti jäi huomaamatta ja kohta tajusinkin jo kuvaavani samaa näköalapaikkaa uudestaan. Onneksi ei sentään Melissan synttäripäivä päättynyt yöhön käärmeiden, apinoiden, laiskiaisten ja iguanoiden seuraan, vaan Bambu Janiin, paikallisen yökerhoon, jossa sattui olemaan Ladies Night. Päästiin siis vähän testaamaan tanssitaitojakin uuden jenkki-aussi kaveriporukan kanssa.
Seuraavana aamuna herättiin AIKAISIN surffikurssille. Liian aikaisin, koska tajuttiin paikan päällä että oltiin tunnin etuajassa. Eikun uudestaan yrittämään tunnin päästä ja surffaushan sujuikin yllättävän mukavasti väsymyksestä huolimatta.
Nyt ollaan takaisin San Josessa ja huomenna suunnataan Annan kanssa Monteverden pilvisademetsiin. Sieltä jatkan Nicoyan niemimaata kohti, jossa vietänkin sitten loppureissun. Kotiin tiedoksi että lennän täältä 7.7 Englantiin ja Suomeen tulen 11.7. Rahat on luultavasti loppu, joten äiti ja iskä: siivotkaahan vierashuone mulle valmiiksi! Hasta Luego !
-Barbu
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Varpu tässä terve
Heissansaa kaikille! Toimin nyt lyhyesti vierailevana blogistina näin puolentoista viikon Costa Rican matkailun jälkeen. Ensimmäisenä täytyy sanoa, että kokemukset tähän asti ovat ylittäneet odotukset huimasti. Odotukset olikin korkealla jo alussa, eli täällä on siis ollut IHAN MAHTAVAA!
Tässäpä siis lyhyesti mitä on tullut puuhailtua:
Eka viikonloppu pyörittiin San Josessa enemmän ja vähemmän (mas o menos) Jetlagissa, mutta kuitenkin synttäritunnelmissa. Tutustuin Annan kavereihin leffan, syömisen ja tanssin merkeissä. Todettakoon, että kaikki tuntuvat olevan harvinaisen mukavaa ja lungia porukkaa. San Josesta lähdinkin sitten Parisminaan, joka oli usean pomppuisen bussi -ja lauttamatkan takana. Kylä oli siis eristyksissä viidakon keskellä ja tunnelma sen mukainen: erittäin rento. Yöt nukuin mukavan perheen luona, päivät puuhailin kylässä ja biitsillä kylän lasten ja kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Öisin käveltiin rantaa pitkin etsien kilppareita ja onnistuinkin näkemään kolme, joista kahden munat sain kerätä. Unohtumattomia kokemuksia.
Viikonloppu sitten vietettiinkin suomalaistunnelmissa Puerto Viejossa Annan, Jonin ja Melissan kanssa. Sain vinkin mahtavasta hostellista kylän laidalla ja lopulta muutkin myönsivät paikan olevan oikein mainio, myöskin Melissa, joka koki hostellissa asumisen ensimmäistä kertaa. Tunnelma Puerto Viejossa oli karibialaisen rento sekoittuen suomalaiseen huumoriin. Hauskaa siis oli! Jonillakin, vaikkei se tahdo sitä myöntää. Oppi osallistumaan tyttökeskusteluihinkin reissun aikana. Käytiin pyöräilemässä Manzanillossa jossa syötiin loistavaa ruokaa. Anna tulee muistelemaan sitä seuraavan kolmen vuoden ajan. Tsekattiin myös Cahuita ja sen luonnonpuiston käärmeet, laiskiaiset ja biitsit.
Huomenna suunnataan Melissan kanssa Manuel Antonioon Tyynenmeren puolelle, ja tavoitteena on ainakin vierailla luonnonpuistossa ja surffata. Odotan innolla erityisesti jälkimmäistä. Juhannus vietetaan sitten vähän jännemmässä paikassa, jota Anna sitten kuvailee tarkemmin.
Kiitän ja kuittaan,terkut erityisesti Äitille! Varpu
Tässäpä siis lyhyesti mitä on tullut puuhailtua:
Eka viikonloppu pyörittiin San Josessa enemmän ja vähemmän (mas o menos) Jetlagissa, mutta kuitenkin synttäritunnelmissa. Tutustuin Annan kavereihin leffan, syömisen ja tanssin merkeissä. Todettakoon, että kaikki tuntuvat olevan harvinaisen mukavaa ja lungia porukkaa. San Josesta lähdinkin sitten Parisminaan, joka oli usean pomppuisen bussi -ja lauttamatkan takana. Kylä oli siis eristyksissä viidakon keskellä ja tunnelma sen mukainen: erittäin rento. Yöt nukuin mukavan perheen luona, päivät puuhailin kylässä ja biitsillä kylän lasten ja kahden muun vapaaehtoisen kanssa. Öisin käveltiin rantaa pitkin etsien kilppareita ja onnistuinkin näkemään kolme, joista kahden munat sain kerätä. Unohtumattomia kokemuksia.
Viikonloppu sitten vietettiinkin suomalaistunnelmissa Puerto Viejossa Annan, Jonin ja Melissan kanssa. Sain vinkin mahtavasta hostellista kylän laidalla ja lopulta muutkin myönsivät paikan olevan oikein mainio, myöskin Melissa, joka koki hostellissa asumisen ensimmäistä kertaa. Tunnelma Puerto Viejossa oli karibialaisen rento sekoittuen suomalaiseen huumoriin. Hauskaa siis oli! Jonillakin, vaikkei se tahdo sitä myöntää. Oppi osallistumaan tyttökeskusteluihinkin reissun aikana. Käytiin pyöräilemässä Manzanillossa jossa syötiin loistavaa ruokaa. Anna tulee muistelemaan sitä seuraavan kolmen vuoden ajan. Tsekattiin myös Cahuita ja sen luonnonpuiston käärmeet, laiskiaiset ja biitsit.
Huomenna suunnataan Melissan kanssa Manuel Antonioon Tyynenmeren puolelle, ja tavoitteena on ainakin vierailla luonnonpuistossa ja surffata. Odotan innolla erityisesti jälkimmäistä. Juhannus vietetaan sitten vähän jännemmässä paikassa, jota Anna sitten kuvailee tarkemmin.
Kiitän ja kuittaan,terkut erityisesti Äitille! Varpu
Tilaa:
Kommentit (Atom)
